tiistai 29. lokakuuta 2013

Korvienvälioloja.

Pitkästä aikaa terveisiä mtt:sta. Viime käynnillä saatiin kaiveltua esille se fakta, että kakssuuntanen mielialahäiriö on mun osalta mennyttä. Vuosi sitten todistettiin, että ei ole sitä epävakaata persoonallisuushäiriötäkään. Mutta en mä oikeen usko siihenkään, että olisin aivan ehjä. Omasta mielestäni murenen liian helposti ollakseni vain ihan tavallinen ihminen. Mä oon ehkä liian alakuloinen. Paljaalla silmällä nähtäviä masennuksen riekaleita roikkuu nurkissa, vaikka just nyt onkin parempi kausi menossa.

Monenlaisia rasti ruutuun -tyypin tehtäviähän siellä on tullut tehtyä, ja ku tarkemmin ajattelee, niin tulokset ei sinänsä yllätä. Niitä ei oo vaan halunnut tai uskaltanut myöntää itelleen. For example, mun riittämättömyydentunteet. Seikkailupäiväkirjassa mainitsin, että tuntuu kuin jokaista mun kohtaamaa ihmistä varten jonku minussa pitäs muuttua, että kelpaisin. Ei kukaan sitä ääneen sano, mutta mä huomaan sen rivien välistä. Tai luulen huomaavani, sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Tokihan mä haluaisin, että itsetunto ois ojennuksessa ja hipois taivaita, mutta minkä teet, kun ne epäilykset on olemassa takaraivossa. Kun ite on ulkonäöltään varsin tavallinen nainen, eikä maailman kaunein, ja vieläpä varusteltu kohtalaisen särkyvällä itsetunnolla, niin ei ole helppoa kuunnella kehuja tietynlaisista missimallitypyköistä. Väistämättä sellainen tuo pintaan ajatuksen "miksi se kiinnostuisi minusta?"

Yksinjäämisen pelkokaan ei tullut niissä testeissä yllätyksenä. Se kuitenki on asia, joka pelkkänä ohimenevänä ajatuksena tekee solmun sydämen tienoille, ja jos oikein pysähtyy vatvomaan asiaa, niin kyllä sillä paniikkikohtauksen saa aikaan. Pääsyy siihen, miksen yleensä ottaen tahdo sitä ajatella... Olkoonki asia, jota pelkään enemmän ku mitään. Koskaan.

Mun ulkopuolisuuden tunteistakin oon maininnut tässä blogissa aiemmin, ja usein. Nyt on taas ajankohtasempia nekin olot. Oon huomannut, että sen jälkeen kun aloin seurustelemaan, niin ei oo liiemmin kuulunut joistain sellaisista, joita olen pitänyt ystävinä. Samalla tavalla kuin viime keväänä, mä oon nyt joutunut arvioimaan uudestaan, ketkä on ystäviä ja ketkä ei. Mä kyllä tiedän, että olen suuren osan ajastani 75 kilometrin päässä Oulusta, mutta se ei tarkota että haluaisin eristyä kaikista. Melko harvassa on ne, jotka pitää yhteyttä ja vastaa yhteydenpitoon. Tekee minut hieman surulliseksi. Okei, paljon. Muutama nimeltämainitsematon henkilö mun menneisyydessä on aiheuttanut sen, että mä en jaksa yrittää loputtomiin. Olen pahoillani. (Onneksi kuitenki on niitä ihmisiä, joista ei edes tarvi kuulua, ja tiedän silti, että ne ei ole kadonneet mihinkään.)

Pötköttelin sohvalla ku luonnostelin tätä. Pyörittelin välillä puhelinta ja -ylläri- ei ole ketään kelle soittaa. Mä en halua (taaskaan) kipata kaikkea tätä kenenkään yksittäisen ihmisen niskaan, ei mulla ole oikeutta sellaiseen. Siks mä kirjotan blogia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuiskaisit ees.