2.12.2013

Eräs mun ystävä(?) kertoi tuossa joitain aikoja takaperin, että muuan vastakkaisen sukupuolen edustaja oli sanonut hänelle jotakuinkin seuraavaa: "Sä olet mies, jonka kans mennään naimisiin, et semmonen, jonka kans seurustellaan." Siitä asti mä olen pohtinut, että mä taidan olla sitten päinvastaista. Nainen, jonka kans saattaa kyllä tapailla, säätää tai seurustella, viimeksi mainittua jopa kohtalaisen vakavissaan, mutta niin... Mä en kai sitten ole yhtään semmonen vihille vietävän tyyppinen tapaus.

Ei se oo kuitenkaan estäny mua miettimästä, että minkämoiset häät mulla vois joskus olla. Esimerkiksi silloin, kun Kati etsi itelleen hääpukua, niin mä löysin siinä sivussa omani. Aikalailla samanlaisen ku joskus 8 vuotta sitten suunnittelin, ja minä en ees tienny että joku on semmosen keksiny tehä. Luonnonvalkonen, punasella kantattu pitkä mekko, pitkät, levenevät hihat ja suuri huppu. Tosin nyt jälkeenpäin oon miettiny, että mun vois olla sittenki vaaleanvihreä ja siinä vois olla tummanvihreät yksityiskohdat. Kaasona mulla ois ilman muuta mun sisareni, se on jo harjoitellut mun helmojen kanniskelua aivan toisissa asiayhteyksissä.

Se mulle on ollut jo hyvin pitkään selvillä, että kirkkohäitä minä en halua. Se on seremonia maistraatissa, muutaman tärkeimmän ystävän läsnäollessa ja sillä sipuli. Jälkeenpäin kyllä sitten toki haluaisin juhlatkin, mutta en mitään valtavia. Ja sillä periaatteella, että mieluummin haluan paikalle oikeasti tärkeitä ystäviä, kuin semmoisia sukulaisia, joita en muutenkaan näe kuin kerran viidessä vuodessa ja joiden kans ei ole muuta yhteistä kuin pari satunnaista veritippaa. Ja jotka ei (rehellisyyden nimissä) ole kiinnostuneet minun tekemisistä millään tavalla.

Enkä mä halua kesähäitä. Sen puoleen kyllä talvihäitäkään. Alkusyksy käy paremmin ku hyvin. Juhlapaikkojaki olen pienessä mielessäni pohtinut, en vaan ole tullut mihinkään tulokseen tullut. Kuhan ei mitään liian virallista. Jos mulla ois muita ku negatiivisia tunnesiteitä mun lapsuudenkotiin, niin se vois olla vaihtoehto.

Ai mitäkö ne juhlat pitäs sisällään? Laulua, tanssia, musiikkia, suuria määriä ruokaa ja juomaa. Mun sydäntä lämmittää ajatus, että joku mun ystävistä tahtos pitää puheentyngän. Kuten sanottua, ei mitään paskanjäykkää ja virallista juhlintaa ollenkaan. Pääasiahan siinä ois se, että mun läheisimmät ihmiset ois paikalla, jakamassa mun kans sen päivän, ku minä liittäisin elämäni yhteen sen kans, ketä eniten rakastan ja joka pitää hallussaan minun sydäntä.

Mä lienen joskus maininnutkin, että sisimmässäni mä olen ennen kaikkea romantikko. Mulla se naimisiinmeno on se ultimaattinen todiste ja lupaus rakkaudesta. Kieroutunutta, I know. Ihan ku kaks ihmistä ei vois olla koko elämäänsä yhdessä ihan vaan yhteisellä sopimuksella, ei kai siinä mihinkään oikeasti tarvi sitä kolmatta osapuolta kysymään, että oletteko vai ettekö ole. Mulla nyt vain on sellainen solmu aivoissa. Monen muun lisäksi.