Sitä oikeaa etsimässä.

Mä oon sen verran romanttinen hölmö, että uskon "siihen oikeaan". Vaikka en tiedä, ehkä lähempänä todellisuutta ois, että haluaisin uskoa. Kai tässä iässä ois jo pitäny tuiskahtaa turvalleen todellisuuteen...

Vuosia oon miettinyt, että mistä sen sitten tietää, että tää nyt on se oikea. Ja mietin vieläkin!  Mutta on mulla jo johtolanka. Nimittäin vaikka tyyppi ois kuinka herrasmies, hyvää seuraa, sais nauramaan, hyvän näkönen (mun tapauksessa kuulemma suhteellinen käsite), sen kans on helppo jutella... Jumalauta jos mun sydän ei heitä ees pienenpientä volttia, ja ykskään perhonen ei lepata masussa, niin ei kannata ees kuvitella, että tää nyt ois se. Nope. Se on vähimmäisvaatimus.

Mä myös tiedän, että sitä joutuu kuvainnollisesti pussaamaan melko montaa sammakkoa, ennenku kohtaa sen prinssinsä. Mä tapaan mielelläni uusia ihmisiä, mutta väistämättä siinä joutuu joku pettymään jossain vaiheessa, kun joltain puuttuu perhosfarmit ja rytmihäiriöt. Mä ite pelkään kamalasti sitä, että mun pitäis antaa pakit jolleki, joka on tosissaan kiinnostunut, oon aivan todella huono siinä, jotenki onnistun olemaan ihan perkeleellisen ikävä. Pohjimmiltani tahtoisin, että kaikilla ois kivaa ja ehjä sydän, mutta mutta... Nii.

Oon mä pyöritellyt sellaistakin kamalaa ajatusta, että entä jos olenkin jo tavannut sen oikean? Ja porsinut homman ja JATKANUT MATKAA? Jos henkilöt oli oikeat, mutta aika ja paikka täysin väärät, ja ois vaan pitänyt olla vähän sitkeämpi? Kun joiltain osin ois voinu sanoa "match made in heaven", mutta joku kuitenki oli vikana. Toisaalta, jos nämä kaks ihmistä on tarkotettu yhteen, niin jonain päivänä vielä... Ne löytää toistensa luo, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, kaikki esteet ylittäen, ja maailman suurin rakkaustarina on kirjoitettu.

Mistäs mä sitten tunnistan oman "sen oikean"? Siihen ulkonäköön en ees puutu, nähtiinhän se jo viimeksi, että jouduin mutustelemaan omat sanani. Tilasin yhtä, ja sain jotain ihan muuta, ja hupsista saatana, miten siinäki sitte kävi. (toimituksen huomio: Se tapahtu hittosoikoon toistamiseen!)

Kun miettii joitain vuosia taaksepäin, niin tänä päivänä on melko paljon tärkeämpää se, mitä tyypillä on korvien välissä. Varmaksi voin luvata, että mun oikealla siellä on aika paljon muutakin kuin voikukanhöttöjä.
Silmät on kans tärkeät. Ei niinkään väri, tai vaikka se, onko niiden ja mun välissä linssit vai ei, vaan se, mitä mä näen kun katson niihin. Ja se, että niihin voi eksyä.
Hymy ja tuoksu on kans tärkeää.

Long story short, itekseen tuossa naureskelin, että jos mulla ois jonku herrasmiehen kans yhtä hyvä olla kuin Marikan kans, niin ei tarvis kahesti miettiä. Tarkoittaen sitä, että ei tarvis pingottaa tai koittaa olla mitään mitä ei ole, ja hetkittäinen hiljaisuus ei olis ongelma. Plus ne perhosfarmit, joita Marika kyllä ei saa aikaan :)

Toki yhteiset keskustelunaiheet on tärkeitä, ei kaikkea voi rakentaa sille, että hiljaisuus ei ole ongelma. Mä en hirveästi pistä sen varaan, että ois täysin yhtenevä leffa-, kirja-, ja musiikkimaku, mutta ois toki eteenpäin, jos edes joka kymmenes katsottu leffa miellyttäs molempia ja toisen ei tarvis joka hetki pidellä korvia, kun toinen kuuntelee lempimusiikkiaan.

Ja sitten... En mä vois ees kuvitella lopulta olevani sellaisen ihmisen kans, jota mun ystävät ei siedä. Okei, ymmärrän sen, jos tyyppi kohtelee mua huonosti, enkä ite sitä muka tajua (sitäki on tapahtunu...), että läheiset ei oikeen tykkää. Mutta sitten, jos ne näkee, että minä oon onnellinen, eivätkä silti hyväksy, niin sitten tuskin kyseessä on se oikea. Toisaalta, tuskin siinä tapauksessa ois syytäkään olla hyväksymättä?

Tähän annettakoon vielä vähän pisteitä eräälle herralle, joka onnistui samalla vauhdilla vakuuttamaan sekä minut että Marikan! Sillä oli lisäksi silmät ja hymyt ja tuoksut kohillaan, perhosia roppakaupalla ja suuteliki hyvin, mutta ei siitä sitten mitään tullut, joten etsintä jatkukoon!

Kukas se tekis meille uuden bannerin? Se entinen musta ei yhtään sovi tähän mun uuteen aurinkoiseen ilmeeseen :D