Nyt ollaan jännän äärellä. Mun oli tarkotus kertoa aivan eri tarinaa, mutta mun maailma heitti volttia siihen malliin, että tää on pakko raportoida.
Kaks vuotta sittenhän mun elämä mullistui erään insinöörin muodossa. Silloinhan meni kaikki aivan uusiksi, omia ajatusmalleja myöten. (ja silloin muuten alkoi mun muutos nykyiseen, offtopic.) Mä oon itse asiassa tavallaan luvannut itselleni, että tää aihe sais jäädä, mutta 29.-30.12. armon vuonna 2014 toi nuo ajat kovin elävästi mieleen, kun insinööri VIIMEIN kohtasi vertaisensa.
Kaiken pahan alku ja punajuurihan oli -TADAA!- Tinder. Siinä kaikessa rauhassa selailin (aika onnettomia...) sulhasehdokkaita, kun yhtäkkiä näytölle läsähti jotain, mikä sai mun välittömän ja jakamattoman huomion. OONKO MÄ JOSKUS PUHUNUT JOTAIN SILMISTÄ? Nii. Silmät. Niinpä. Lumoavat. Jopa siinä pienen kiinalaisen näytöllä. (Jep, vieläki aika pihalla niiden takia.) Muutako herttaa vikkelästi, ja toivomaan parasta.
Ja matchiahan sieltä räpsähti. Keskustelut tulille siis.
Oon ehkä joskus myös maininnut, että etsin miehestä jotain, mikä erottaa sen muista. Totta vieköön, tää kaveri erottuu! Ei jumalauta että erottuukin... Sattuneista syistä päädyttiin melko pian puhelinyhteyteen, ja homma ylitti mahdottoman rajat niinku raketti juhannuksena. Kukaan ei ole KOSKAAN tehny muhun ihan noin suurta vaikutusta neljässäkymmenessä viidessä minuutissa, saati että ois tehny sen puhelimessa! Edelleen hankala tajuta. Kai mä onnistuin itsekin tekemään jonkinasteisen vaikutuksen, kun sovittiin jotain treffien tapaista heti seuraavalle päivälle.
Jännitti. Ihan hirveästi. Vaan kuluihan se aika siihen asti, että tavattiin. Voi luoja, NE SILMÄT. Voin kertoa, että mä en niitä aivan heti unohda.
Muutamia tunteja vierähti. Naamaan sattui, kun hymyilytti niin paljosti. Tuli kuitenkin mun aika lähteä, ja ehkä mä jo silloin sen tiesin. Että tää oli nyt sitten tässä, eikä päätös ole minun.
Kotona sain varmuuden. Minusta puuttuu jotain. Mitä, se ei mulle selvinnyt.
Päällimmäisenä on kaks ajatusta. MITEN HITOSSA voi rakentaa niin vahvan tunteen niin lyhyessä ajassa? Ja MITEN HITOSSA on mahdollista olla sen tunteensa kans niin yksin? Ja ehkä vielä kolmantena, notta mitä hittoa tällä kuuluis tehdä, kun se lopullinen ei on jo sanottu?
Että semmonen alle puolentoista vuorokauden pikaromanssi. Elekää tehkö perässä :D
Mä lupaan päästä tästä yli, mutta en todellakaan lupaa unohtaa.
Smoothi aiheenvaihto. Mullehan kävi sitten niin nolosti, että huomasin unohtaneeni Ilona Ofelian profiilin käyttäjätunnuksen ja salasanan. MOLEMMAT. Älykäs fiilis, mä sanon. Joten, edellisen postauksen linkin takaa löytyvään blogiin ei jatkoa ole tulossa. Raaka peli sen olla pittää, joten kulutin viihtyisän hetken elämästäni copypasteamalla vanhat postaukset sieltä uuteen osoitteeseen, ja siihenhän löytyy suora linkki tuolta bannerin alta välilehdestä. Ja hei, uutta osaa on työn alla! Ja uus banneriki pitäs tulla. YAY!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.