sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tammikuu 2014 vs. tammikuu 2015

Tuli tuossa mietittyä, että mikäs kaikki on toisin kuin vuosi sitten. Seikkoja löytyi, ja ajattelin pistää niitä ylös, because I can.

Tammikuussa 2014 söin 100mg Ketipinoria joka ilta. Keväällä aloin vähentelemään, pudotin ensin 75mg:aan, josta melko lyhyellä aikavälillä vielä 50mg:aan. Nyt, tammikuussa 2015 syön 25mg illassa, ja tapahtuipa semmoinenkin ihme, että yhden yön nukuin vahingossa ilman. Aamulla piti ihan tiirailla sitä läpyskää, että onko tää tosikaan. Seuraava päivä kuluikin sitten vieroitusoireita etsimällä ja pelkäämällä, vaan eihän niitä tullut. Mitä tämä on?

Siitähän seurasi, että mulla on päivärytmi! PÄIVÄRYTMI! Viimeks ollu jotain sen tapasta varmaan sillon ku elin insinööriajassa. Kun miettii aikoja, kun menin nukkumaan ehkä aamuviideltä, ja heräilin iltapäivällä, niin nykyisyys on ihan eri ulottuvuudessa. Unelle ennen puoltayötä, yleensä ponkasen ylös ennen seiskaa, viimestään kymmeneltä. Lukuunottamatta näitä seuraelämäviikonloppuja, ku ylös pääsee ehkä puolenpäivän jälkeen.

Lääkkeiden vähennys (ja kokiksen!) teki myös sen, että paino lähti putoamaan. -12 kiloa verraten viime tammikuuhun. On tässä toki se huono puoli, että mä en vaan syö. Elän nikotiinilla ja kofeiinilla hyvin pitkälle, koska en muista ja jaksa syödä. Ja oon laiska tekeen ruokaa vaan itelleni. Tiiän että tässä ois korjaamista. Tosin sitten Maika tuossa mietti yks ilta, että missä välissä tapahtu ja mitä, kun mä kiroilin, että on sangen epäreilua, että sillä on salaattia ja mulla ei. Oikeassahan se on, millon mä oon halunnu salaattia? Ööööö, en varmaan koskaan.

Ja ne mielialat! Musta on tulossa ihan hirveä, oon aivan vastenmielisen optimistinen asioiden suhteen, enkä ees muista millon oisin viimeks halunnu ruvetä rähisemään missään tai kellekään. Fiilis omasta itestäni on aivan todella hyvä, ei nyt enää vuosi sittenkään enää jaksanu kiinnostaa ne teräaseleikit, mutta nyt vielä vähemmän. Vanhat arvet on vaalenneet todella hyvin, uusia ei ole tullut kahteen vuoteen. Varmaan tekee tuo hoikistuminenkin parempaa oloa. Energiaaki piisaa niinku pussillisessa oravia, mikä ei ees johdu pelkästään siitä kofeiinin määrästä.

Mä myös hoen itselleni (ja monille muille) harva se päivä, että olen itsenäinen ja vahva nainen, tosin aika läpällä. Mutta totta se on. Mä oon kyllä edelleen aika ihmisriippuvainen, mutta parisuhteen loppuminen opetti mulle sen, että mä pärjään. Mulla on on ihan mahtavia ihmisiä mun ympärillä, kuka missäkin roolissa, ja taivas kuinka onnellinen sitä voi nainen tästä olla. Oon tavannu paljon uusia ihmisiä ja tutustunut vanhoihin tuttuihin paremmin, ja aika moni on loksahtanut johonkin täydellisesti heille sopivaan lokeroon mun elämässä.

Mieli ja sydän on vahvemmat. Joskus tuo tovi sitten raportoitu pikarakastuminen ois tehny musta säälittävän ihmisraunion pitkäksi aikaa, vaan nyt mä lähinnä hymyilen sille asialle, olihan se aivan awesome! (okei, on välillä vähän ikävä niitä silmiä...) Mutta siis koitan sanoa, että tuommonen kokemus ei nyt riko mua aivan palasiksi. Luotan siihen, että jos jotaki sen suhteen on tarkotettu, niin se tapahtuu ilman että minä revin itteni riekaleiksi.

Että josko tästä pikkuhiljaa sais elämänsä kasaan ja raiteilleen, tänään ainaki tuntuu siltä, että se jopa ois mahdollista. Eilenki tuntui.

Pusuja ja haleja! toivottaa Hanna Aurinkoinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuiskaisit ees.