Mihin aika on taas mennyt?
Musta tuntuu, että ihan vasta suunnittelin sitä sadatta postausta ja nyt lähestytään hyvää vauhtia kahtasataa. Mitäs helvettiä se tämä tämmönen on, tässä on kyllä ajan rakenne muuttunut... Jos jollaki on erinomaisia ideoita miten juhlistaa kahtasataa, niin on hyvä ja kertoo.
Elokuun puolivälistä asti mä olen miettinyt, että paljonko on sopivaa kirjottaa tuoreesta parisuhteestaan. Eli siis suomeksi lässyttää ihan mahottomasti. Nimittäin sinä aikana, kun mulla on ollut facebook- ja blogger-tilit, niin en oo varsinaisesti alottanu uutta parisuhdetta ennen tätä, ainakaan avoimesti. Ja nyt kun olen, niin se täyttää mun koko maailman. Mä vain tahtosin kaikkien tietävän, kuinka iljettävän onnellinen mä olen. Kuinka Niken läsnäolo valaisee mun päivät. Kuinka suloisesti sen käsi sopiikaan mun käteen, kuinka se unissaanki puristaa mun käden omaansa. Kuinka turvalliseksi mä tunnen oloni, kun se nappaa mut kainaloon. Kuinka sen silmät hymyilee, kun se katsoo muhun. Siitä, miten hyvältä tuntuu aiemman epävarmuuden jälkeen se, että toinen ei tahdo mun olevan salaisuus. Vieläki on vähän semmonen halolla lyöty olo, että onko tämä todellistakaan. Mitä niin hienoa mä olen muka tehnyt, että ansaitsen olla onnellinen?
En mä tietenkään ois minä, eikä tää blogi se mitä tää on, jos en haluais kirjottaa myös jostain, mikä stressaa mua, ja ehkä jopa hieman turhaan. Mä en ole jotenki koskaan osannu ajatella, että oisin joskus parisuhteessa miehen kans, joka on eronnut. Siis oikeasti eronnut avioliitosta. Enkä mä edes tiedä, miks se on mulle muka niin iso asia. En mä todellakaan usko, että sen takia kaatus koko parisuhde, mutta ajoittain se tekee semmosen häiriöpiikin. Enempi mua kai tympäsee se, että annan asian häiritä, ku ite asia.
Mä olen pääpiirteittäin onnellinen, mutta syksy saa mut kuitenki alakuloiseksi. Tiiä sitten, vaivaisko jotku ajatukset esim. alkukesästä yhtä paljon kuin nyt. Nikke sanoi tuossa, että hänestä ei ikinä taida olla oululaiseksi. Mulla puolestani on kaikki Oulussa tai vähintäänki naapurikunnissa. Jonka lisäksi mä olen sydämeltäni ja sielultani citytyttö, 1987-2003 jätti muhun semmosen allergian tietyntyyppisiä epäkaupunkeja kohtaan. Musta puolestani ei ole semmoseen. Ja se nyt vaivaa mua hieman.
Täällä Oulussa mulla on ystäviä, paikkoja minne mennä. Puhelimella tavottaa ja bussit kulkee. Olohuoneen ovet on avoinna viitenä iltana viikossa. Ja tällä hetkellä myös mun parisuhteeni on täällä. Sitten kun siirrytään maalaiskartanoon, niin tietysti parisuhde on ja pysyy. Vaan siinäpä se onkin. Siinä kaikki. En minä sitä, ettenkö Niken kans haluais olla, ja ettenkö hänen seurasta nauttisi, en minä sitä. En todellakaan. Mutta muuten mä olen siellä aivan todella yksinäinen. Sosiaalinen hylkiö. Ulkopuolinen. Mulla ei ole siellä muuta ku Nikke. Sanottasko, että en tunne itseäni kauhean tervetulleeksi siihen kylään. Masentaa se, että on ihmisiä joilla on liian vähän tekemistä omasta puolestaan ja liikaa aikaa juoruta asioista, jotka ei niille mitenkään päin kuulu ja joista ne ei mitään tiedä. Ihmisillä, jotka ei ole mua koskaan tavanneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.