Lähes kymmenen vuotta sitten mulla oli käytössä ihan aktiivisesti ilmaus "helvetillinen vitutusilta". Jos mainitsin aamulla, että eilen oli tällainen, niin ystävät tiesi heti mitä oon läpikäynyt, ja minkälainen olo on päällä.
Samoja oloja on edelleen. Iltoja, kun kaikki maailman pelot iskee kimppuun yhtä aikaa ja seinät kaatuu päälle. Luonnollisesti paniikkikohtaus tai semmosen poikanen kuuluu kalustoon. Siitä seuraa ajoittain itsetuhoa. Yksinäisyydentunteet pahentaa oloa. Semmonen oli mun keskiviikkoilta.
Taas kerran sai pyöritellä puhelinta kädessä ja miettiä, että onko ketään, jolta vois vaatia aikaa ja huomiota tämmöisenä hetkenä. Arvaatte varmaan mikä oli lopputulos. Ei ole ketään kelle soittaa.
Näinä iltoina ajatukset yleensä lipsuu synkänpuoleisiksi. Niin tälläkin kertaa. Vein hyvin pitkälle ajatuksen siitä, kuinka kauan saisin kaikessa rauhassa pötkötellä poisnukkuneena tässä asunnossa, ennen kuin joku alkais kaipaamaan. Tarkkoihin lukuihin en päässyt, mutta siihen tulokseen, että tarpeeksi kauan että elvytys ainakin olis turhaa.
Miten tämmösistä asioista muka puhuu kenellekään? Nämä on isoja, mustia ja raskaita ajatuksia, ei näitä halua kaataa kenenkään niskaan. Riittää kai se, että ne on minun riesana?
Tuntuu vaan tyhmältä. En mä yleensä koe itseäni yksinäiseksi. Vain näinä iltoina näin pahasti. En mä aina ole pelännyt kuolevani yksin. Ehkä jossain on joku, joka saa mut uskomaan, että kaikki järjestyy.
Mä myös stressaan itseni sekopäiseksi kun ajattelen syyskuuta. Mulla on taas aika kolposkopiaan. Taas. Kolmannen kerran. Tämä siis kohdunkaulan solumuutosten takia. Joka helvetin kerta mä pelkään, että löytyy jotain oikeasti vakavaa. Tuonneki on niin surullista mennä yksin, ilman ketään joka tarjoais tukea ja rohkeutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.