Tällä kertaa tuleekin sitten rehellisyyttä tajunnanvirtana, en nimittäin kirjottanu tätä ensin puhtaaksi ja hionu, niinku teen yleensä.
Eli siis, Marika on takas mun elämässä, kuten tuossa kuun alussa tiedotinki. Hetkittäin tässä parin viikon aikana on tuntunu, että mitkä helvetin neljä vuotta muka oli välissä, aivan yhtälailla on onnistunu keskinäinen kommunikointi ku aina ennenki. Mutta tähän asti me ollaan jutusteltu vain internetin välityksellä. Syvällä sisimmässäni mä olen pelännyt sitä, että entäs sitte ku tavataan naamatusten? Tokihan sen tietää, että neljässä vuodessa asiat muuttuu, mutta että oisko muuttunu ihan liikaa? Entä jos ei olekaan hyvä olla, entä jos on vaivautunutta, toinen on muuttunu ihan liikaa? Tämmöset ajatukset.
Tänään sitten tää sankaritar vaan ilmottaa jotakuinki "ootko kotona, mää tuun kylään!". Mitä siinä muuta voi, annoin osotteen ja painelin pihalle viemään roskat ja oottelin että tyty sieltä ilmaantus.
Oli pikkusen sekavat fiilikset ku näki toisen. Mulla on vieläki vähän vaikeuksia käsitellä tätä asiaa, ku ottaa huomioon, että eihän siitä nyt sitten oikeastaan kovin kauan ole, ku olen vannonut, etten koskaan voi antaa anteeksi. Mutta siinä se tyttö oli, ja rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi yks halaus ois merkinny mulle niin helvetin paljon.
Toki meni muutamia minuutteja, ennenku se mieletön puheenpapatus alko puolin ja toisin. Vaan sitten ku alkoi, niin sinne taas katos kaikki epäilykset siitä, ettäkö se tyttö ois muuttunu joksiki muuksi. Tuossa se istui mun sängyllä niinku kotonaan, ja oli ihan sitä mitä pitääki. Se mun eri ruumiissa oleva neljä vuotta nuorempi siamilainen kaksonen. Siinä se selas mun facebookkia niinku ei mitään, ja se on asia josta melkeen kuka tahansa muu sais vähintään helvetinmoiset huudot, ellei pahempaa.
Mä en yleensä harrasta ultimaattista onnellisuutta naisen (ja melko harvoin tällä tasolla miehenkään) vuoksi, vaan väkisin tästä tulee mieleen kevättalvi 2009, silloinki mä kirjotin (tosin irc-gallerian blogiin) Marikasta ja siitä, kuinka onnellinen mä olen siitä, että se on tuossa vierellä, vaikka onki eri paikassa. Samaan aikaan mä pelkään sitä, mitä mun muut ystävät ajattelee. Mä pelkään, että ne kokee sen olevan niiltä pois, että tuo tyttö on tuossa. Uskokaa mua, sitäki on tapahtunu. Eräs ihana rakkaustyttö tuossa onneksi totesi suunnilleen näin: "Te olitte aina jotain ihan erityistä toisillenne. Miks se ois multa pois että olette taas?"
Vittu. Nyt mä tunnen itteni taas semmoseksi rakkauskameliksi <3
PS: Perjantaina alkaa Qstock! Siellä mää oon taas baarintätinä, tulukaa moikkamaan niin mää voin olla ylimielinen ja leikkiä etten tunne teitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.