Mitäs vittua tässä keilahallissa oikeen taas tapahtuu?
Tuossa muuan aamu heräsin. Niinku nyt yleensä aamuisin (tai vähintään johonki vuorokauden aikaan) teen. Kävin tupakilla ja hoidin muut heräämisrituaalit, niinku joka aamu. Käynnistelin koneen, tämäki tapahtuu joka aamu. Vaan sähköpostilootassa odotti jotain, mitä ei siellä ole ihan joka aamu. Ei ollut sydäri ihan kauhean kaukana, kun lähettäjänä lukee nimi, jota en todellakaan odottanut näkeväni. Ensin kävi mielessä, että tää on roskapostia. Sitte, että jollain on helvetillisen hienostuneeksi kehittynyt huumorintaju. Mutta ei, kyllä se oli todellista. Ei jumalauta. Se oli todellista. Neljän vuoden jälkeen. Saihan siinä muutaman (-kymmentä) tunnetilan käydä läpi, kun nainen, joka on joskus ollut kaikki kaikessa ja vielä pikkuisen enemmän ja vähän päälle, ja sen jälkeen jotain, mitä en enää edes ala erittelemään, ottaa yhteyttä, aivan puskista. (<--- esimerkki siitä, kuinka sekavan lauseen voi tuottaa, jos on tarpeeksi hämmentynyt.) Päädyin sitten (ainaki tunnin harkinnan jälkeen...) vastaamaan, ja nyt päällimmäinen tunne on ihan uskomattoman helpottunut. Jotenki sitä ei tajua, kuinka kuluttavaa on olla vihainen ja katkera, ennen kuin niistä tunteista päästää irti ja huomaa, millaista on olla vapaa. Ja musta tuntuu, että oon saanut takas jotain, joka on puuttunut.
Kuitenki pinnan alla kuplii vielä aika paljon. Mä pelkään. Aivan helvetisti. Oon kuitenki niin impulsiivinen tapaus, ja oon huono käsitteen "varovainen" kans, varsinki ihmissuhteissa. Jälleen kerran se on kaikki tai ei mitään, ja jos pudotaan, niin pudotaanpahan sitten vittu korkealta. Mä tiedän, että koskaan ei voi saada takas sitä symbioosia, joka meillä oli, sellaisena kuin se oli. Mutta onpahan nyt sitten ainakin otettu muutamia askeleita kohti toisiamme, tähtäämättä aseella. Katotaan nyt miten käy.
Ja asiasta aivan muuhun. Mä olen aina mieltänyt itseni kesäihmiseksi, mutta kuitenkin nyt kesäkuukausina tuntuu tuo paniikkioireilu pahenevan. Oon aikalailla koko elämäni ajatellu olevani kesäisin onnellisimmillani, joten ei kai mun pitäis romahdella nyt, ku en pimeimpään talviaikaankaan? Kilinkakkarat, monta iltaa putkeen itkua, tärinää, hyperventilaatiota ja pelkoa. Olinhan mä tosin viime kesänäkin vaikeiden päätösten äärellä ja murenin tasaisin väliajoin, ja hankalia päätöksiä on saanu tehdä tällekin kesää. Ehkä mulle nyt vaan tapahtuu liikaa asioita, joiden käsittelyyn mun resurssit ei parhaalla tahdollakaan riitä. Purkautuu sitten miten purkautuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.