Ultimaattinen menneisyysripuli.

En tiiä mikä menneisyydenkaipuu ja nostalgiantuska tässä on nyt päällä. Tai ehkä mä tavallaan tiedänki. Kun mun elämään palasi ihminen vuosien takaa, niin mä ite singahdin hetkeksi ajassa taaksepäin. Aikoihin, jolloin yksikään insinööri ei ollut vielä saanut mun sydäntä omakseen, ja kun ruvettiin kemuihin, turnajaisiin ja teloituksiin, niin sitten kans ruvettiin.

Kaivoin esille pari vanhaa luuriani, työn ja tuskan jälkeen sain ne käyntiin, ja sukelsin vanhojen viestien maailmaan selvittääkseni, mitä mielessäni on tuolloin liikkunut. Ladies and gentlemen, welcome to my life again!
Muistakaa, että mä en voi kertoa kuin oman näkökulmani asioihin, ja muut asianosaiset on saattaneet nähdä asiat aivan toisin. Vaan mun blogi, mun säännöt, yrittäkää elää sen asian kans.

Helmikuussa 2008 aloin seurustelemaan semmoisen pojan kans, jonka kautta siinä kevään ja kesän aikana sitten löysi tiensä mun elämään nainen, joka myöhemmin näytteli todella suurta roolia mun elämässä. En muuten silloin ollut järin mielissäni siitä, että herra päätti pelastaa eksänsä mun luo... Mutta niin vain tyttö päätyi mun sohvalle yöksi.

Ihan siinä vaiheessa me ei vielä kiinnytty Marikan kans toisiimme niin mahdottomasti. Meidän silloiset poikaystävät ei oikeen tulleet keskenään toimeen. Nykyään ne muuten tulee. Siinä sitten elämä kulki eteenpäin, sattui ja tapahtui jos minkälaista, Marika erosi siinä, ja alkoi heilastelemaan minun&poikaystäväni hyvän ystävän kans. Taas kului hetki, ja heidän heilastelu loppui, ja Marika palasi eksänsä luo. Siitäkö se riemu vasta irtosi, aika moni otti sen henkilökohtaisesti, esimerkiksi minä. Monen ihmisen välit meni rikki. Kuollaksenikaan mä en muista, että minkälaisella aikavälillä tämä tapahtui mun eroon nähden, ja kumpaan suuntaan, mutta kuitenkin.

Taas kului aikaa. Useita kuukausia. Vuosikin ehti vaihtua. Mä kävin töissä Leather Heavenissa ja deittailin hiukkasen. Sitten tuli helmikuu 2009, eräs torstai-ilta mestassa. THE suuri kohtaaminen. Sisälsi mm. Tallulahin, palaneita peukaloita, anteeksipyyntöjä ja anteeksiantamista. Mä olin saanut mun ystävän takas. Vois kai sanoa, että elämässä kääntyi uusi lehti.

Joskus siinä helmikuussa mun elämään ilmestyi myös miespuolinen otus. Minä en siitä mitään suurta rakkausjuttua kaavaillut, se vain jotenkin tapahtui. Ja kun jouduin lähtemään mun rakkaasta, rakkaasta keskustan kämpästä, niin herra jotenkin kulki matkassa uuteen tupaan.

Mä muistan ite muutosta tosi vähän, mutta muistan, että olin ihan järjettömän onnellinen keväällä ja kesällä 2009. Asiat oli paremmin kuin hyvin. En kiellä, etteikö seurustelu ois vaikuttanu asiaan, mutta enimmäkseen olin onnellinen, koska mulla oli yks aika hemmetin erityislaatuinen tyttö parhaana ystävänä. Mä luulen, ettei semmosta voi tajuta, jos sitä ei ole kokenut. Kun vierellä on joku, jonka ajatukset on aivan tasan samalla taajuudella, pari sanaa riittää kertomaan kokonaisen tarinan, ja hyvin usein sanoja ei edes tarvita. Katse, kosketus, halaus. Joskus on hetkiä, kun ne riittää. Ja kertokaapa jos joskus vielä onnistun kuulostamaan näin lesboromanttiselta, niin tehdään asialle jotain.

Mun ystävyys Marikan kans herätti ajoittain pahaa verta myös. Oon ite sanonu (monesti...), että kukaan, ei ennen eikä jälkeen, ole ollut mulle niinkuin Marika. Eräs henkilö sanoi mulle (jälkeenpäin) olevansa kovin pahoillaan siitä, "ettei koskaan yltänyt Marikan tasolle". En mä sitä koskaan halunnutkaan. Mä pidän mun ystävistä suurelta osin juuri siksi, että ne on erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisyksilöitä. Enkä tahtoisi heidän olevan toistensa kopioita. Totuus nyt vain on se, että vain yhden sisäänrakennetut asetukset on olleet tismalleen samat kuin mulla. Se ei tarkota, ettenkö ois ketään muita rakastanut, tai rakastas edelleen. Offtopic.

Me oltiin (mun muistikuvien mukaan) varsin toimiva neliapila, minä, Marika ja meidän poikaystävät. Kaikki tuli toimeen kaikkien kans, mun tietääkseni ainakaan kellään ei ollut ulkopuolinen olo ku tällä porukalla liikuttiin. Pojat törpötteli, minä ja Marika yleensä ei. Nakattiinkin vitsiä silloin, että meillä on alkoholismi aivan retuperällä, ja että ollaan epäonnistuneita alkoholisteja. Vaikka ei se koskaan menoa hidastanut, kun molemmat on syntymäsekopäitä. Siks kai me toimittiinki niin hyvin yhdessä <3

Mä muistan tosi paljon kaikkia hassuja pieniä väläyksiä, en niinkään varsinaisia tapahtumia kokonaisina. Ala-Haapalehdon Shellin Trivial Pursuit oli parhaasta päästä ajanvietettä, ja noin muutenki hengailtiin ko. huoltoasemalla ihan kohtuuttoman paljon. Tai ajettiin autolla hurua, eikä puheenaiheet loppuneet koskaan. Molemmat tiesi, että toinen on AINA olemassa toista varten, vuorokaudenajasta riippumatta. Aina saattoi soittaa, laittaa viestin tai vaikka repiä toisen sängystä, jos siltä sattui tuntumaan. Mä taisin tehä viimeksi mainitun kerran, Marikan ylioppilasjuhlapäivänä. Menin laulamaan sille jeesuslauluja ennen sianpieremää. Luultavasti kuka tahansa muu ois lyönyt mua kirveellä... Vitut siinä kauneusunista, jos toinen kaipasi henkistä tai fyysistä läsnäoloa. Ja voi pojat, että mä olen sen jälkeen kaivannut juuri sitä. Että joku tietää, että mä olen aina täällä. Ja että mä voin vastaavasti luottaa siihen, että siellä on joku mua varten.

Nii... Sitten tuli heinäkuu 2009 ja mun maailma romahti. Multa vietiin kaikki. Siltä tuntui silloin.

Lokakuussa 2009 mä tapasin sitten insinöörin, hukuin sen suklaasilmiin ja silloin tuntui, että elämä sittenkin voittaa. Mulla oli ystäviä, helvetin rakkaita ja tärkeitä, mutta yks puuttui. Mun siamilainen kaksoseni oli ja pysyi irtirevittynä.  Tuntui, ettei haavat parane koskaan. Mä itkin niin paljon, insinööriparka luuli, että vollotan eksäni perään, mutta hyväksyi lopulta sen asian että morsionsa itkee naisen perään. Mä tapasin uusia ihmisiä, sain uusia ystäviä, toivoin parasta. Vaan eihän kukaan ollut niinkuin Marika. Yhden luulin olevan, mutta lopulta ainoaksi yhteiseksi tekijäksi jäi se, että mimmi poistui mun elämästä ja mä jäin yksin olemaan surullinen. Ne haavat parani muuten paaaaljon nopeammin.

Toki mulle kulkeutui hajanaisia tietoja Marikan elämästä, enempi tai vähempi kyyneleisin seurauksin. Mä olin vihainen, surullinen ja katkera. Samaan aikaan pinnan alla mulla oli niin helvetin ikävä. Mä tunsin sen naisen jotakuinki puolitoista vuotta, ennenkuin universumi romahti. Lyhyestä yhteisestä ajasta huolimatta mä jotenkin ajattelin, että tämän naisen elämän suurissa hetkissä mä olen mukana, mun jotenkin kuulus olla. Ja sitten mä en ollut. Syvä huokaus.

Vuodet tasoitti mun omia oloja. Jossain vaiheessa huomasin, että enhän mä enää vihainen ole. Sitten katosi johonkin katkeruus. Sitten suru. Lopulta oli jäljellä vain paljas ja riisuttu ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen, neljä vuotta välirikosta, mä sain sitten huomata olevani valmis. En mä tiedä, oisinko osannut sanoa olevani, jos joku ois hoksannut kysyä, mitä tekisin vastaavassa tilanteessa. Varmaan oisin kivenkovaan vakuuttanut, että löisin leipälapiolla, tai jotain muuta yhtä älykästä.

Mutta 4. heinäkuuta, armon vuonna 2013 luettuani sähköpostini kaikki merkit kertoi, että aika oli tullut. Aika antaa ja saada anteeksi.
On asioita, joita ei voi muuttaa. On asioita, joita ei halua muuttaa. Ja on asioita, joita ei tarvi muuttaa. On menneisyys. Se on takana päin ja pysyy. Nyt on tämä hetki, ja huomenna ja sen takana on tulevaisuus. Tässä hetkessä mä olen aivan vastenmielisen onnellinen. Edes muista millon oisin ollu näin onnellinen.

Tästä nyt tuli vähän tämmönen. Josko selvän sais, ja kenenkään ei tarvis vetää hemapaa nenuliinsa. Kiitos ja anteeksi.