Ihmisriippuvuus.

Vaihteeksi kulissien takana nousi esille mun kaksjakonen sosiaalisuus ja yksin jäämisen pelko. Niistä ei oo onneksi tullukaan kirjotettua.

Mä en muista (enkä jaksa tarkistaa) oonko maininnu täällä vai VVL:ssa aikanaan siitä, että mun menneisyydessä on ollut aikoja jolloin oon joutunut olemaan yksin enemmän ku oisin todellisuudessa välittänytkään. Sieltä kai se pelko yksinjäämisestä on tullutkin. Toki mä tarvin nykyään aikaa itseksenikin, mutta ihan kaikista parhaiten mä viihdyn seurassa, jossa saan olla oma itseni ja tunnen olevani turvassa.

Turvallisuudentunnetta tuovia ihmisiä ei ole ihan kauhean helppo löytää, ja sitten kun semmonen löytyy, niin en haluais menettää. Ylläri. Sitten mä päädynkin ristiriitatilanteeseen. Toisaalta haluaisin pitää kiinni toisesta kynsin ja hampain, olla koko ajan tekemisissä ja tietää toisesta kaiken, toisaalta taas olla ihan chillisti ja pitää etäisyyttä, etten säikäyttäis toista pois ja vaikuttas just siltä että oon hukkumassa tarraudun johonki, joka pitää mut pinnalla. Varmaan siks mun on myös niin helvetin vaikea pyytää apua, kun olo on kaikkein pahimmillaan. Milloinhan mä olen viimeksi pystyny sanomaan jolleki "mä tarvin sua"...? Ei voi muistaa. (Muistan kyllä kirjottaneeni sen viestinä monesti, mutta en oo löytäny ketään kelle lähettää sen.)

Mä en haluais tarvia ketään, jonka en varmasti tiedä tarvivan mua. Se antaa toiselle niin uskomattoman vallan pistää mut palasiksi, yleensä just silloin ku olen heikoimmillani. Mulla ku on taipumusta worst case scenarioon, niin kamalinta mitä voin kuvitella on tilanne, jossa itken ja panikoin ja tärisen yksin nurkassa, pahimmassa tapauksessa jo fyysisesti rikki, saan taisteltua itteni laittamaan jolleki "tarvin sua"-s.o.s.:n ja saan vastauksen, että vastaanottajalla ei ole aikaa tai kiinnostusta.

Kiitos taivaan mulla on semmosiaki ihmissuhteita joiden pysyvyyteen tiedän voivani luottaa, mutta... Liian paljon on semmosia joissa tunnen taiteilevani veitsenterällä. Joista joudun ikäänkuin karkaamaan hetkeksi, kun tulee tilanteita, joihin liittyy vahva tunnelataus. Kun tulee kaikki tunteet yhtäaikaa ja olo että pitäs päästää ulos helvetinmoinen sana- &tunnustusoksennus, niin joskus on paettava siitä. Ettei paljastas toiselle miten tärkeä se oikeasti onkaan, miten paljon sen sanat ja tekemiset vaikuttaa, koska ei halua aiheuttaa mitään paineita ja pelkoja siitä, että se vaikuttas mun elämään ja valintoihin. Ihan ku pakeneminen ois parempi ratkasu, kyllä mä sen tiedän. Päädyn vaikuttamaan kylmältä ja tylyltä, mikä ei sekään ole tarkoitus. Ja mun pitäs muka olla jotenki sosiaalisesti älykäs. Kilivvitut.

Huh. Otti koville. Tajuaakohan kukaan kuinka henkilökohtasta tämä mulle oli? Hankalista asioista puhuminen (ja kirjottaminen) on niinku kiertäs kuoppaa, jossa tietää olevan jotain häijyä. Sen olemassaolon tietää, sitä voi kierrellä, tuijotella, jopa käydä vilkasemassa lähempää, mutta ei sinne oikein hypätä halua.