Odotus ja haave

 Mulla tulee tosi, tosi usein hetkiä jolloin tuntuu että elämä on yhtä odottamista. Lapsuudesta en muista niin paljon että antaisin esimerkkejä, mutta teini-ikäisestä asti muistan odottaneeni jotain. Täysi-ikäisyyttä, viikonlopun bileitä, eka suukkoa, lempibändin keikkaa, niitä perhosia jotka ihastuksen näkeminen saa vatsaan, eka kertaa, peruskoulun loppumista, pois kotoa muuttamista, sitä tiettyä tekstiviestiä tai puhelua, ensitreffejä, ajokorttia, ja niin edelleen, loputon lista. Odottavan aikahan on pitkä, ja sen on tässä joutunut useampaan kertaan toteamaan ja allekirjoittamaan. Tällä hetkellä itse odotan (Katin pitäessä mulle hengessä seuraa...) että mistä suunnasta tulee seuraava laukaus siltä henkiseltä tarkka-ampujalta joka on viime aikoina sniikkaillu mun lähellä. Potkasen sitä muuten kirveellä naamaan kunhan tiedän ketä potkasta. Luultavasti useita kertoja.
 Ankeinta tässä on ehkä se että aina ei edes tarkasti tiedä mitä odottaa... Kunhan nyt tapahtuisi vaan jotain suurta. Mulle tapahtuu aina vaan kaikkea pientä ja keskikokoista. Sitten sitä saa odottaa maailman tappiin asti että pieni tai keskikokoinen asia kypsyisi suureksi, ja olis vielä mieluisakin kaiken päälle, mutta hevonkukkua, ei sitä koskaan tapahdu. Ja sitten kun asiat jää pieniksi tai keskikokoisiksi, niin tuntuu että joku on jäänyt kesken ja se taas jää vaivaamaan ihan älyttömästi.

Nämä mun omat odotukset ja haaveet on yleensä semmosia jotka tiedän varsin hyvin täysin epärealistisiksi ja kohtalaisen turhiksi. Ei ihan kaikki, mutta liian moni. En usko että haaveilu sinänsä on pahasta, mutta mulla on tapana jäädä ikäänkuin jumiin haaveisiini ja odotuksiini. Yleensä aika pahasti.
 Jos nyt jotain (mulle) isoja haaveita ja odotuksia pitäs tuoda julki, niin täältäpä pesee, huuhtoo ja linkoaa kuten mulla on tapana sanoa.
 Haaveissa on päivä, jona voin kirjoittaa mistä haluan ja mitä sydämessäni tunnen, tuntematta huonoa omaatuntoa (joo, on mulla semmonenki, älä väitä vastaan.) siistä että joku ehkä järkyttyisi lukemastaan. Enkä ees tarkota että tahtoisin haukkua (hauhau) porukkaa vitusti, ihan vain miltä musta kaiken nahkan ja pienten lihasten alla tuntuu. Että olis rohkeutta tehdä sitä mitä tahtoo ja mistä haaveilee ja rohkeutta kohdata pelot ja painajaiset. Sekä tässä blogissa että ulkomaailmassa. Ja että ne vois kohdata ilman että joutuu tallomaan jalkoihinsa joka toisen vastaantulijan siinä rytäkässä.
 Että mä löytäisin paikkani ja ihmiseni. Että tietäisin mitä mä haluan tehdä. Tai no tiedänhän mä mitä mä haluan tehdä, mutta jos kyvyt ei riitä tekemään tästä elinkeinoa, niin on keksittävä jotain muuta. Eikä mulla oo aavistustakaan mitä se joku muu vois olla. Tai no, on ehkä aavistus, mutta polku sinne on vielä piilossa.