Lisää itsetuntojuttuja.

 Mulla on jo monta päivää ollu kohtalaisen sievä olo (siihen nähden jopa että velttoilen kämpillä tukka letillä ja naama paljaana). Paha vaan että kun sanoo jotain siihen suuntaan että on hyvännäkönen niin aikalailla samantien leimataan järkyttävän itserakkaaksi kantturaksi. Saatan toki olla hieman itserakaskin, mutta en sentään ihan koko aikaa. Missä muuten menee raja itserakkaudessa ja omakehussa verrattuna siihen että on terve luottamus omaan itseensä, tai edes johonkin osaan omassa itsessä? En mä oikiasti laske itseäni itserakkaaksi, paitsi joskus läpällä. Enimmäkseen olen pieni ja pelokas Hannapieni, joka piiloutuu Hannabeiben (kiitos muuten Muruapinalle tästä termistä...) taakse. Tosin molemmat on yhtä paljon mua. Mutta koska postauksen aiheena kuvittelee olevansa itsensä arvostaminen ilman ylenmääräistä itserakkautta niin katotaan nyt mitä kivaa Hannapieni on.
 Mä tiedän että en ole missään olosuhteissa kaunis, mutta ei tee mittään, minäpä oonki persoonallisen näköinen ja siksi viehättävä. Mun lempiruumiinosat on mun jalat (siro 36 <3), niska, olkapäät ja silmät. Ja tissit, sillon ku ne ei oo kokonaan alasti. Ja varmasti joku tästäkin pienestä listasta suivaantuu, koska eihän tässä maassa saa itseään kehua. Mutta koska maito jo kaatui, niin lisätään vielä että olen verbaalisesti lahjakas, huumorintajuinen ja kohtalaisen älykäs ja empaattinen. Näiden edellisten rivien takia mä olenkin nyt sitten kai jo tämän maailmankolkan mittapuun mukaan niin täynnä itteäni että yli läikkyy.
 Nojoo. Mutta onhan niitäkin päiviä kun ei vaan tunnu hyvältä mitenkään päin. Ei tunnu nätiltä eikä fiksulta. Missä sitten menee ero omien vikojen tiedostamisessa ja niissä rypemisessä? Mä puhun liikaa ja liian lujasti, mun todellisuudentaju on enemmän kuin vähän hämärtynyt, pelkään monia asioita, mun raajat muistuttaa Mariannekarkin paperia ja multa on kysytty noin miljoona kertaa mun masun takia oonko raskaana, enkä todellakaan ole mikään kukkanen nakuna, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Se, että tiedän (ainakin joskus...) vikani, ei tarkoita että mun pitäis olla jatkuvasti mainostamassa niitä muille vain siksi ettei mun kuviteltas pitäväni itteäni täydellisenä. Mitä varsin hyvin tiedän että en ole.
 Sovitaan siis vaikka että mä saan rakastaa ja korostaa niitä puolia minussa jotka minusta on sen ansainneet, vaikka kaikki muut olis eri mieltä. Ja samoin saan ihan rauhassa tiedostaa että on niitäkin puolia joissa ei ole mitään rakastettavaa. Ja oman mieleni mukaan niitä vaikka piilotella. Samahan koskee sitten myös kaikki muitakin, jotka niin tahtoo itselleen tehdä.
 Hyi helevetti että kuulostan tasapainoselta :D

PS: Mää en ihan tosissaan keksi mittää biisiä mikä vois ees etäsesti liittyä tähän, joten annetaan mennä tällä mitä oon huudattanu koko päivän jostain tuntemattomasta syystä.