Epämukavuusalue

 Oon taas ollut hetken hissun kissun tällä puolella, oli ehkä maailman fiksuin veto pistää pystyyn tuo monsteriblogi. Sen oli tarkotus olla semmoinen "kun ei keksi mitä kirjoittaa ykkösblogiin" -viritys, ja aika hyvin se on toimensa hoitanut. Mä en ole oikein keksinyt mistä kirjoittaa ja kellarikerho on verottanut aikaa.

 Jotakuinkin viikko takaperin tuli mietittyä, että miksiköhän, vaikka pitäisi jostain ihmisestä, ja ehkä tahtoisi viettää aikaakin sen kans, niin silti olo on aivan järkyttävän epämukava ja vaivautunut? Vaikka kuinka tahtoisi jutella, niin tuntuu että kaikki aiheet on vääriä ja kuulostaa jäykiltä ja vastapuoli tuntuu pitävän idioottina.

 Mitä tämmöisissä tilanteissa kuuluis tehdä? Pitäskö jatkaa yrittämistä ja koettaa niin sanotusti murtaa jää, vai raa'asti nakata lapaset tiskiin ja lopettaa kaveeraaminen siksi että itsellä on vaivautunut olo? Entä jos toinen ihan tosissaan viihtyykin ja miettii vaan että miks mä olen vaikeana niinku kilpikonna suklaavanukkaassa. Kuitenkin kyseessä on ihmisiä joiden näkemistä aina odottaa, ja aina homma päätyy siihen että tuntuu kuin istusin kusiaispesässä. (kokeilin kerran pentuna, oltiin marjamettässä ja väsähdin. Äiti sitten nosti mut kannolle istumaan, ja mikäpä muukaan se kanto olo ku muurahaisten koti. Tänks mama.) Mä en vaan ymmärrä, enkä saa langasta sen vertaa otetta että lähtisin selvittämään tätä. Tosin mulla on omat epäilykseni siitä että onkokaan tähän olemassa mitään instant ratkaisua.

 Huomaa kyllä että tätä on kirjotettu monena iltana ja eri tunnetiloissa. Eihän tässä oo mitään järkeä. Ahistaa ku ei pysy ajatukset sen vertaa kasassa että sais rakennettua yhden johdonmukaisen postauksen.