Viikonloppupannaria.

 Tapahtuipa tuossa lauantaina semmoista mitä ei kovin usein satu, niinkin harvoin että tais olla eka kerta mun historiassa. Aloin nimittäin kehittelemään paniikkikohtausta ihmisten ilmoilla. Yleensähän mä saan niitä hepuleita yksin ollessa.

 Ongelma ei niinkään ollut siinä että ihmisiä ois ollut jotenkin älyttömästi liikaa, eikä edes siitä että ihmiset ois ollu vääriä, itse asiassa paikalla oli muutamia erinomaisen oikeita tyyppejä. Tasapaino järkkyi koska tapahtui ihan liikaa. Ei mun ympärillä, mutta pään sisällä. Saattoi toki tapahtua ympärilläkin, tai sitten vain taas tulkitsin joidenkin henkilöiden käytöstä ihan kammottavan väärin. Ajatuksenkappaleet alkoi sinkoilemaan ja murentumaan, ja teki mieli juosta karkuun ihan helvetin lujaa. En juossut, päädyin istumaan sohvan taakse lattialle, hyvässä seurassa tietysti. Mä tiesin sen että jos oisin karannut kotiin niin todennäköisyys kohtauksen kehittymiseen ja itkusteluun, hyperventilointiin ja verenvuotoon ois ollut huomattavasti isompi.

 Mua itse asiassa pelottaa ihan järjettömästi tämä. Enkö mä ole missään turvassa? Paniikki on löytänyt mut väkijoukosta. Mä oon jotenkin ajatellut että eihän se kohtaus VOI tulla kun olen ulkona ystävien kanssa, kun aina ennen se on mennyt päin vastoin. Että kun oon huomannut että paniikki alkaa kolistelemaan luukkuja, niin hemmetin vikkelästi kaverit kasaan ja kylille, kyllä se siitä. Mitä on tapahtunut? Mikä muuttui? Pahinta kai tässä on se että tää ei mennyt kuitenkaan ihan päinvastaisesti,  vaan ajatukset ja ajatuksen palaset seurasi mua kotiin, ja vielä tätä kirjottaessa pelkotila on ihan uskomaton. Mä pelkään sitä että mä alan pelkäämään.

 Okei, tuon kirjottamisesta on nyt vajaa kaks vuorokautta, ja mä olen yhä edelleen hieman epävarma siitä että tapahtuiko ihan oikeasti yhtään mitään mistä ois pitäny alkaa hermoilemaan. Mä tiedän että mulla on ajoittain huolestuttavan vilkas mielikuvitus, mutta en minä osais ees kuvitella että osaisin kuvitella ihan näin älyttömiä. Taivas mikä lause.