Vaikka en oo osannu muotoilla asiaani sanoiksi, niin olen miettiny sitä vuosien mittaan monesti. Että onko sitä oikeasti rakastunut, vai luuleeko olevansa ja roikkuu jossain, ihan vaan koska sattuu pitämään rakastuneena olosta tai ei halua myöntää tosiasioita. Helvetin hankala ajatus mietittäväksi, enkä kyllä tiedä miks päätin tästä lähtä kirjottamaan. Hetkellinen aivovaurio?
Ite oon ainaki uskotellu itelleni lukemattomia kertoja olevani ihan korviani myöten rakastunu. Muutamaan kertaan osaan yhdistää sen, että en ole halunnut myöntää itelleni, että rakkaus on joko kokonaan loppu, tai muuttanut radikaalisti muotoa. Sitä on sitten takertunut siihen rakastamisen ajatukseen, ettei tarvis kohdata loppua. Ihan ku se asiaa mihinkään suuntaan muuttais, sitä on vaan niin tyhmä.
Mä en pidä yksinäisyydestä. En henkisestä enkä fyysisestä. Se on yks mun suurimpia heikkouksia. Se myös saattas selittää jonkun verran sitä, että olen kokenut tarvetta jäädä roikkumaan ajatuksen varaan. Eihän se mukava ajatus ole, että on niin riippuvainen, mutta tulipahan nyt sekin tunnustettua.
Ja se rakastamisen ajatukseen takertuminen on niin kovin kakspiippunen miekka taas. Ongelmahan on ihan vain ja ainoastaan mun oma niin kauan, ku rakastan tai luulen rakastavani jotakuta, jonka kans ei sinänsä ole mitään sidettä. Suurempi paha se on sitten, jos kyseessä on parisuhde, jossa toinen rakastaa ihan satakakssataa täysiä, ja ite vaan haluan ajatella rakastavani, koska loppu pelottaa, tai jotain muuta yhtä älykästä. Been there. Se ei oo kenellekään reilua.
Pitäs kai aina muistaa se, ettei valehtelis itelleen. Tai no, muillekaan sen puoleen. Mutta onhan toki eri asia jättää asioita kertomatta, kuin että valehtelis? Jos kukaan ei osaa kysyä oikeita kysymyksiä, niin ei kai mun tarvi niiden kans asiasta edes puhua? Tarkotan siis semmosessa tilanteessa, jossa kukaan ei ole sidoksissa minuun. Muussa tapauksessa asia on tietenki ihan toinen. Vaikka kai se pitäs ajatella niin, että ite kyllä tahtosin tietää, jos joku, jonka "kuuluis" rakastaa mua, ei rakastakaan. Ja ihan yhtälailla kyllä tahtosin tietää, jos joku on päättänyt kokea mut rakastamisen arvoiseksi.
Ihan järkyttävän sekavaa huttua tarjoilen taasen. Tekstin taso on suoraan verrannollinen tajunnantilaan. Kello on liki viis aamulla, ei tule uni, kivut on järkyttävät, liikaa ajatuksia ja paniikki on ihan nurkan takana. Jännä nähä kuin paljo tästä johtuu omasta elimistöstä ja kuinka paljon lääkityksen sorkkimisesta ja hormoniövereistä. Nyt mennään sitte riskirajoilla, sain käyttöön nuo viime aikoina uutisoidut tappajapillerit. Tosin vaikea mun on uskoa että nuihin kuolisin.
Ps: Pikkusisko on ehdolla Miss Rock 2013 -finalistiksi. Käykää äänestämässä tästä. Onnistuu siis tykkäämällä kuvasta.
Ps2: 8 päivää tän blogivauvan synttäreihin. Mitä keksitään? Ehdotuksia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.