Rakkausjuttu.

Nii-i, rakkausasioistahan en ole liiemmin kolmelta aamuyöllä sivunnutkaan...

Joskus taisin mainita, että viihdyn rakastuneena. Mikä nyt on kuitenki aika kärjistettyä. Siinäkin on eroja. Mä voisin olla (ja olen ollut!) sujuvasti rakastunut yksilöön, joka ei edes tiedä mun olemassaolosta. Eipähän pilaa mun mielikuvaa itsestään arkisilla elkeillä! On ollut aikoja, kun olen ollut ihan tyytyväinen (tyytyväinen, en onnellinen) kun oon saanut vuodattaa mun ajatuksia etärakkauteni kohteesta päiväkirjan sivuille ja haaveilla menemään. (Mä muuten toivon, että kukaan ei koskaan saa niitä käsiinsä. Voi luoja.)
On toki tapahtunut, että etärakkaus on ollut lähempänäkin (lisää MÄ-TIEDÄN-KENESTÄ-PUHUTAAN! tähän. Se ei ehkä tee susta mitenkään spessua, koska puoli maailmaa tietää.) Oon saattanut ehkä puhuakin kohteelle. Monesti. Ja kohde on ehkä jopa tiennyt, mitä mun päässä liikkuu. Suhde on ehkä jatkunut platonisena, tai mulle on sanottu suoraan, että tästä ei tuu mitään. Tai oon tiennyt sen muuten. Oli miten oli, niin mulle on jollain tavalla "helppoa" rakastaa jotain, joka ei ole koskaan ollut minun "oma". Anteeksi vain sanavalinta. Rakkaus oo mun kohdalla koskaan helppoa. No, niin kauan kuin mitään todellista ei tapahdu...

Vaan sitten kuitenkin on se toinen ääripää. Kun todellakin on tapahtunut. Ja tapahtuminen on lakannut. Mutta tunteminen ei. SIINÄ vaiheessa rakkaudella vois heittää vesilintua. SIINÄ vaiheessa mä en haluais olla yhtään rakastunut. SIINÄ vaiheessa rakastuminen ei tee minusta pehmoista ja aurinkoista ja säteilevää. SIINÄ vaiheessa mulle sopis rakkautta huomattavan paljon paremmin vaikka moottorisaha, for example. Siinä vaiheessa sitä ikäänkuin tietää, että mistä jää paitsi. Ja voi hyvä helvetti, että se sattuu. Ja näin ollen ei tunnu yhtään hyvältä. Itse asiassa, siinä on yks viheliäisimpiä tunteita, joita tiedän.

Näiden väliin toki mahtuu paljon erilaisia skenaarioita. Itellä tietysti miellyttää eniten sellainen asetelma, jossa mun rakkauden kohde tuntee jotain vastaavanlaista mua kohtaan, siinä on tila, jossa vois kellua loputtomiin. Kaikki se tutustuminen, flirttailu, hymyily ja muu näennäisen pieni kanssakäyminen, joka siinä tilanteessa muuttuu kovin merkitykselliseksi. Ennen kuin arki astuu kuvaan. Tottahan mä tiedän, ettei se voi iänkaiken jatkua, mutta jos ajan vois pysäyttää johonki olotilaan, niin tää ois mun valinta.

Kyllähän mä olen tässä kuluneen parin viikon aikana sanonut  pari kertaa hymyillen, että haluan rakastua. En mä tiedä haluanko oikeasti. Ainakaan mä en halua olla rakastunut. Se on varmaa.