Joku fiksu on joskus sanonut, että ystävät on kuin perhe, jonka saa valita itse.
Mun verisukulaisista on oltu montaa mieltä julkisesti ja salassa, ja voin myöntää itsekin olleeni ajoittain eräistä nimeltämainitsemattomista. Siitä kuitenkaan tässä sen enempää.
Mä en ole ihan kauhean läheinen mun vanhempien kans. Siitä syystä mä olen enemmän kuin vähän kateellinen sellaisille, jotka voi luottaa siihen, että kun maailma potkii päähän niin on mahdollisuus palata sinne, mistä on lähtenyt ja tietää saavansa sieltä apua. Mulla ei ole sitä mahdollisuutta. Mä tiedän, että se voi olla vaikea asia käsittää semmoselle, joka ei ole koskaan joutunut vastaavaa kokemaan, mutta se nyt on karu totuus.
Kuitenkin, mulla on ollut onnekseni mahdollisuus löytää elämääni ihmisiä, ystäviä, jotka on kuin pieni perhe. Oikeastaan mulla on useita pieniä perheitä. Ja mä olen onnellinen ja kiitollinen heistä. Silti tuntuu niin kauhean väärältä, että ku mun asioilta tippuu pohja, niin auttavat kädet ojentuu ihan muualta, kuin biologisen perheen suunnalta. Tuntuu myös väärältä, että edes kehtaan toivoa tai odottaa apua. Mä olen aikuinen, jollain tasolla kyllä, mutta joskus vaan tulee tilanteita, jolloin ei pärjää yksin, vaikka ois kuinka yli 18.
Jo aiemmin mainitun isosiskon (<3) lisäksi mulla on muutamia muita ystäviä, jotka on kuin sisaruksia mulle. Ne ei vaan ole olleet kuviossa niin kauan kuin Hanne. Ja mulla on mun baarilapset, jotka kutsuu mua äidiksi, toiset läheisempiä kuin toiset. Mulla on myös mun rakastettu puolisoni, joka tosin huitelee puolet ajasta maailmalla, eikä koskaan tuo mulle kukkia, mutta yhtä kaikki se on mun armas aviopuolisoni ilman seremonioita. Näiden edellämainittujen kautta mulla on sitten myös jotain, joita vois hyvällä mielikuvituksella kutsua kälyiksi, langoiksi, miniöiksi ja vävyiksi. Btw, mun oikea kälyntekele on muuten kans melkomoisen hyvä tyyppi, oo tainnu tulla koskaan mainittua. Harmittaa vaan ku ei tule kamalan usein leikittyä yhdessä.
Tän kirjottaminen pisti miettimään vanhaa sanontaa "veri on vettä sakeampaa". Ehkä kirjaimellisesti, mutta noin muuten... Vastaan "vitut ole". Tai no pirustako minä tiiän mitä sillä ajetaan takaa. Joka tapauksessa mä kieltäydyn allekirjottamasta. En mä ole siitä tähän mennessä kovin paljon todisteitakaan nähnyt. Tiedän vaan sen, että kun mulla on ollut pahimmat hetkeni, niin apu on tullut tunne- eikä verisiteiden takia.
Johan tuli taas vuodatus. Ja tuli itkettyä tätä kirjottaessa. Totuus sattuu. Osan itkusta tosin aiheutti väliin osunut puolentoista tunnin bootycall rakastetultani, tuli puhuttua pitkään ja hartaasti sydämenasioista. Molempien sydänten. Puolentoista ehjän. Jotakuinkin ehkä.
Tämä on taas näitä hankalammin kasassa pysyviä ajanjaksoja. Olen pahoillani.
Voin samaistua tuohon osuuteen hyvin, että biologisten sukulaisten kanssa ei olla sellaisissa väleissä, että voisi luottaa heistä olevan apua. Aikanaan se harmitti kovasti ja edelleen tavallaan ihmetyttää, jos joku aikuinen ihminen voi luottaa siihen, että sen vanhemmat tulee aina auttamaan tarpeen vaatiessa; voi keskustella mistä vain, lainaavat autoa, niille saa muuttaa väliaikaisesti tai vaikka lopullisesti jos siltä tuntuu (ja ennen kaikkea se, että niiden kanssa tullaan toimeen niin, että niille voisi halutakin muuttaa), käyvät säännöllisesti huvin vuoksi kylässä ja lainaavat rahaa. Mulla nyt onneksi on tuo sisko, jonka kanssa oon edellisen vuoden aikana tullu läheisiksi ja josta on löytynyt sellainen ainut biologinen kuuntelija, mutta onneksi on edes se. Täytyy ajatella positiiviselta kantilta, että kun joutuu itse selviämään ja itse ratkaisemaan ongelmat, niin ainakin on luovuutta ja omatoimisuutta kertynyt ja oppii olemaan tosi onnellinen niistä oikeista ystävistä :) kyllähän sitä varmasti semmoiset biologistenkin sukulaisten kanssa hyvissä väleissä olevat arvostavat sitä apua ja osaavat ongelmanratkaisua yms ja arvostavat ystäviä, mutta se kasvattaa hieman erillälailla jos biologinen perhe jää "taustalle" ja ystävät hoitaa sen osuuden.
VastaaPoista