Se on esillä kaikkialla, sitä tulee joka tuutista. Annetaan kuva, että se on helppoa, huomaamatonta ja ihan ok, ehkä jopa hyväksyttävää. En tiiä kuvittelenko, vai yleistyykö se koko ajan. Vai eikö sitä ole joskus aiemmin vain huudeltu niin kerkeästi. Tarkotan, että joskus vuonna nakki ja pottu herroilla oli poikkeuksetta rakastajattaria (joista rouvat kyllä tiesi), mutta jotka rouvien oli vain hyväksyttävä. Rouvien hairahdukset tuomittiin herkemmin, saattoihan se kusta perimyksen, ja huolella. Sitten kun vielä eroaminen oli suuri synti ja häpeä, niin pettämisestä johtuneita eroja ei lie kauheasti näkynyt. Tuollaisina aikoina, kun puolisosta ei ihan noin vain erottu, vaikka ois kuinka onnetonta ollut kotikartanossa, niin oli ehkä pikkusen (huom. pikkusen.) ymmärrettävissä, että lempeä ja hellyyttä haettiin muualta.
Vaan entä tänä päivänä? Onko mitään, MITÄÄN, edes etäisesti hyväksyttävää syytä pettää? "Se petti mua ensin"? "Olin humalassa"? "Noku mun eksä halus mut..."? "Kotona ei saa"? "En osannut vastustaa"? "Kaipasin seikkailua"? ...Niinpä. Vaikka itelläki on menneisyys asian tiimoilta mitä on, niin kyllä pitäs pystyä lopettamaan suhde, jos asiat on niin huonosti, ettei oma kumppani omassa petissä riitä. Jos taas kotona on kaikki hyvin, niin mitä sitä muiden lakanoihin peuhaamaan. Tai niinhän sitä luulis.
Ja niinhän ne kertoo, että joka pettää kerran, tekee sen toistekin. Väistämättä. Mä en henkilökohtasesti haluais uskoa sitä. Mä haluan luottaa ihmisiin. Se vaan meinaa olla niin pirun hankalaa, jos luottamus on kerran petetty. Ja tunteehan siinä ittensä maailman typerimmäksi, kun antaa anteeksi ja luottaa, kun toinen on ensin tieten tahtoen huuhtonut sen luottamuksen viemäristä alas. Ja yrittää pitää kaikki epäilykset ja worst case scenariot aisoissa ja olla kyttäämättä toista koko ajan. Mä tiedän mistä puhun, valitettavasti, mulla on vuosien kokemus. Ja silti sitä haluaa luottaa, haluaa että toinen on siinä. Ja kuitenkin haluaa vilkasta toisen facebookin ja tekstiviestit, ettei vain... En tiiä, kumpi on pahempaa, löytää ne raskauttavat todisteet, vai huomata että viestejä on selvästi poistettu. Se kun väkisin antaa vainun, että jotain salattavaa on. Eksäni esimerkiksi poisti puhelulokeja. Sen puhelin soi, piti mennä ihan ulos puhumaan, ja kun jälkeenpäin tarkisti, niin siihen aikaan ei muka kummasti ollutkaan vastattua puhelua. Ei sillä että aiheuttas epäilyä. (Selvis sitte, että soittaja oli sen eksä, ja kyllähän niillä jotaki oli meneillään.)
Tekeekö tilaisuus petturin? Vai suunnitteleeko petturi tilaisuutensa etukäteen? Vaikka molemmat on tietysti paskaa, niin jälkimmäinen sattuu enemmän. Se, että toinen tietoisesti suunnittelee itselleen tilaisuuden livahtaa vieraalle petille, ja kehittelee vielä alibin itselleen.
Entäs sellainen, jota vanhoina hyvinä aikoina kutsuttiin kaksinkertaiseksi aviorikokseksi? Jos nyt kuitenki voidaan unohtaa se avio, laskisin tähän myös muunlaiset parisuhteet kuin avioliitot... Jos mun kumppani käy sutasemassa varattua, ja mä saan sen selville, niin kuuluuko mun kertoa? Koskaan en ole kertonut, mutta oon miettiny, että pitäskö. Ite ainaki tahtosin tietää. Tai no, tahtosin ja en tahtois. Mä en tahtois että sellasta tilannetta ois, mutta jos ois, niin sitte haluaisin.
Mua on itteä petetty aika monesti. Se pistää miettimään, että taitaa olla vika minussa. Olosuhteet on kuitenki joka kerralla olleet ihan erit. Vai miten suuri todennäkösuuus on sille, että päätyy puolenkymmentä kertaa putkeen suhteeseen semmosten kans, jotka ei osaa sitoutua? Mä oon väännelly ja käännelly ja pohtinu asiaa, ja ainoa tulos mihin mä oon tullut, on se että moraali löystyy ja mun oma usko parisuhteisiin alkaa hiipumaan väkisinki. Ei kannata käsittää väärin, mä kyllä pidän parisuhteista, mutta alkaa käydä uskominen hankalaksi...
No, onko sua petetty? Tai uskallatko myöntää pettäneesi itse? Miten kävi? Kerro mulle tarina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.