Lähes vuoden ajan mä olen dokumentoinut mun elämää enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti tässä blogissa. Jotakuinkin 20 vuotta mä olen kuitenkin kirjoittanut (hyvinkin todenmukaisesti) päiväkirjaa. Siinä ajassa muuten ehtii kirjottaa melko monta sivua. Vaikka välissä on ollut taukoja, niin aika hyvin mun elämä on kansien välissä. Useiden.
Jossain vaiheessa mä panin merkille, etä tosi harvoin kirjoitan aktiivisesti päiväkirjaa, kun olen parisuhteessa. Kahdesta syystä. Enimmäkseen, koska tuotan enempi tekstiä tietyllä tapaa onnettomana, mutta toinen syy on se, että pelkään tekstien joutuvan väärien silmien alle, ja siks en halua että mun ajoittain negatiiviset ajatukset toisesta säilyy mustana valkoisella...
17.5 mä otin pitkästä aikaa kynän käteen ja aloin kirjoittamaan. Olipahan vaan melko vapauttava kokemus, ku tajus, että hei, tää on vaan mun omille silmille, eikä tarvi miettiä muiden mahdollisia ajatuksia, niinku tän blogihomman kans. Sain purettua sitten lähes koko tän 2013 kaaoksen paperille, sen mitä ei ole saattanut päästää tänne. Vaikka mä olen kertonut paljon, niin enemmän on silti jäänyt mulle. Vaan nyt ku asun yksin, niin uskaltaa taas laittaa paperille sen, mitä oikeasti ajattelee. Surut, vihat, ilot, onnen, ihan kaiken. Ja ihan niin lyyrisin sanankääntein ku ikinä irti lähtee, ilman pelkoa siitä, että joku jaksais siihen puuttua.
Välillä tuntuu, että tämä bloginkuvatus on niin henkilökohtainen ku vaan olla ja voi, mutta selailtuani tuota joulukuulta 2008 alkavaa päiväkirjaa (joka ei ole muuten edes puolillaan, kiitos tuon 2009 alkaneen parisuhteen), sain todeta, että nämä mun postaukset on vain pintaraapasu. Jäävuoren huippu, niin sanotusti. Kyllä mun syvimmät tuntemukset, salaisuudet ja haaveet on ihan muualla. Ajoittain mä edelleen toivon, että voisin kirjottaa tänneki ihan kaikesta, mitä mielessä liikkuu, mutta mutta... On henkilöitä, joiden tiedän lukevan tätä blogia, mutta joiden en halua lukevan mun ajatuksia tästä. Kyllä mä kerron, sitten kun oikea henkilö esittää oikeat kysymykset. En onneksi kuulosta edes neuroottiselta. Ja muutenkin... Ehkä pääasia on, että mulla on edes joku kanava minne purkaa sotkuiset ajatuskiemurat, jotka ei kestä päivänvaloa.
Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on (sen lisäksi, että ne aiheuttaa hetkittäin suunnatonta myötähäpeää) erinomaista itsetutkiskelua. Aika vasta kahlasin läpi kesän 2002 päiväkirjamerkinnät yhtä postausta varten ja siinä kyllä sai huomata, että mun toiminta joissain tilanteissa ei ole muuttunut yhdessätoista vuodessa mihinkään. Ihan yhtä lailla hakkaan päätä seinään vielä näinkin pitkän ajan jälkeen. Ja päädyn koko ajan vaan omituisempiin tilanteisiin, joissa hakata päätä seinään.
Silti kuitenkin yllätin itseni huomaamalla teksteistä, että kyllä tässä jotain henkistä kasvuakin on tapahtunut. Vaikka kai se on mahdotonta toilailla menemään tämmösiä aikoja oppimatta mitään itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.