Luulen että kukaan ei selviä elämästä käymättä jonku toisen hermoille, ja itehän aivan epäilemättä riepottelen monenki sietokykyä, mutta sitten on näitä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten kestokyvyn venyttely.
Herää kysymys, että miks joiltain sietää huomattavan paljon enemmän kuin toisilta? Miks henkilön 1 käytös tilanteessa X aikaansaa halun räjäytellä universumeja, mutta henkilön 2 samanlainen käytös samassa tilanteessa tuntuu aivan jokapäiväiseltä ja luonnolliselta?
Armas sisareni tätä(kin) aihetta mulle ehdotti, ja helpointa taitaa olla ku esimerkkejä hakee läheltä. Sisko on katellu tätä mun elämistä ja pörräämistä ja säännöllisen epäsäännöllistä räjähtelyä aika kauan, ja mä epäilen, että se sietää sitä kolmesta syystä. 1) Me ollaan verisukua [ei, ei sisaruksia oikeasti, vain sydämeltä. Elävässä elämässä hän on mun isän serkku.] 2) Se on tuntenut mut niin kauan, että jotenkin kai on hyväksynyt mun omituiset tavat ja rasittavuuden osaksi mua ja 3) se rakastaa mua huolimatta mun asennusvirheistä ja siks kestää mua.
Mä en kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö joskus ois hetkiä joina siskoseni (ja varmasti erinomaisen moni muu) haluais mäjäyttää mua pulkalla naamaan aika helvetin lujaa, ku alan käymään hermoille. Vaikkapa silloin kun vapaaehtoisesti hakkaan päätä seinään. Toistuvasti. Ja itken sitte että käy pipisti ja olen apua ja lohtua vailla. Jolleki muulle joku muu ois voinu kilahtaa jo toisen varotuksen jälkeen.
Kylläpä iteki huomaan, että joillain lähimmillä on uskomattoman ärsyttäviä tapoja, joita kuitenkin yritän parhaani mukaan sietää, koska tiedän ne tavallaan osaksi henkilön luonnetta. Mulla on ystävätär, joka tarvii apua usein, ja entinen ystävätär joka (luultavasti vieläkin) tarvii apua vielä useammin. Ensin mainitulta kuitenkin kestän avuntarpeen huomattavan paljon paremmin, koska oon tuntenut hänet pitkään ja kasvanut kiinni häneen. Hän on myös silminnähden kiitollinen, jos edes YRITÄN auttaa. Jälkimmäinen taas tuntui möksähtävän, jos ei saanut apua johonkin tajuttoman yksinkertaseen pikkujuttuun, jonka olis varsin sujuvasti osannut tehdä ihan itse. Ehkä perustavin ero onkin, että ensin mainittu pyytää apua koska tarvii, ja toinen koska haluaa testata kuinka paljon voi toiselta vaatia palveluksia ja huomionosoituksia. Tästä syystä lasken vain jälkimmäisen esimerkkihenkilön ärsyttäväksi. Ja tunnen tarvivani liiterillisen klapeja.
Musta taas alkaa tuntumaan, että puhun monesta asiasta yhtäaikaa. Ei meinaa (vaihteeksi) pysyä langat käsissä. Tuntuu, että tää vaatis enemmän esimerkkejä, mutta kiitos suodattimieni, mietin liikaa seurauksia. Mun esimerkit polttas monta siltaa, kirkkoa, ja muuta arkkitehtoonista objektia. Olen pahoillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.