Uusia tuulia.

Mun on edelleen vaikea käsittää tätä. Mutta mä olen muuttamassa. Tuntuu epätodelliselta. Ihan ku tässä saattas vielä tulla jotain ihan järkyttävää takapakkia. Elokuusta asti oon suunnitellu tätä, ja nyt ku aika on käsillä, niin mua pelottaa ihan helvetisti. Mä en oikeasti ole kauhean hyvä yksinolossa.

Tässä vaiheessa kun mä katson taaksepäin, niin huomaan, että henkilöt jotka nimesin tälle polulle lähtiessäni on kuin onkin pysyneet mun rinnalla. En tiiä oisinko selvinny tähän asti ilman heitä. Lisäksi matkalta tarttui mukaan eräs, jonka läsnäolosta olen ollut aivan erityisen onnellinen. Ja oon mää vieläki vähän. Tietenkään mitenkään väheksymättä muita, kuten ystäväpariskuntaa, joka on yösijan lisäksi tarjonnut myös rahallista apua. Jos näin pitkästä matkasta ei ole muuta hyötyä ollut perillepääsyn lisäksi, niin oonpahan huomannut, ketkä jaksaa seistä mun rinnalla ja rakastaa vaikeimpina aikoina. Kiitos. Te tiedätte ketä olette.

Mun uus koti ei sitten olekaan ihan sellainen kuin suunnittelin, ja sijaintikin heittää hieman toivotusta, mutta voi taivas että mä rakastan sitä koppia jo nyt. 27,5 fiksusti käytettyä neliötä, lasitettu parveke ja useita vinkeitä yksityiskohtia. Ei yhtään hattarakone jouluvaloilla, mutta valoisa sinisen ja keltaisen voittoinen tupanen merinäköalalla. Ja kellarissa on uima-allas. Viimeksi mainitusta oon kohtalaisen tohkeissani.








Tosiaan, hämmentää kamalasti ajatus yksin asumisesta näin pitkän ajan jälkeen, kun olen tuota insinööriä pällistellyt kolme ja puoli vuotta. Tuntuu jopa hieman haikealta lähteä, vaikka sanoohan sen jo järkikin, että ei me näin voida jatkaa :D Kuitenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta se on ollut hyvin iso osa mun elämää pitkään. Turha kai mun on murehtia että pärjääkö se sitten kun mä menen, aikuinen ihminen. Pärjäsihän se ennen muakin, miksei siis nyt. Ehkä mä osittain haluan ajatella olevani tarpeellinen ja tärkeä, en tiedä. Kuitenkaan en ole lähdössä sellasella "en puhu sulle enää koskaan" -meiningillä.

Mulla on semmonen kammottava olo, että oon unohtanut jotain tärkeää muuttoon liittyvää. Ei vaan kilistä mitään kelloa, että mistä vois olla kyse. Hirveät ylikierrokset päällä. Niinku ois ultimaattiset kahvipärinät piällänsä. Mä vaan sinkoilen niinku raketti peltitynnyrissä enkä saa mitään kunnollista aikaan. Tai kunnotonta sen puoleen. Näillä kierroksilla siivoamisestaki aiheutuu vaan enempi sotkua, eikä voi edes alottaa pakkaamista ku ei ole laatikoita. Tympäsee vaan olla, ku haluais tehä jotain konkreettista, että TUNTIS olevansa muuttamassa. Ensin täytyy tapella virastojen kans ja ratkoa byrokraattisia arvoituksia.

Yllä olevan kirjottelin eilen illalla, ja tänään kävin hakemassa avaimet. Nyt tuntuu jo hieman todellisemmalta tämä!

Mikä on typerin/noloin/hauskin/raivostuttavin muuttomuisto? Mikä teki just siitä muutosta ikimuistoisen?

(ja kuvathan jälleen kerran raiskasi tekstinasettelun ihan vitulleen, mutta mennään nyt tällä. Onko muuten kellään muulla ongelmana helvetillinen hitaus kuvia lisätessä?)