Ajatuksia tuuliajolla, part VII

Teoriassa kaikki on paremmin ku hyvin. Ja sitten kuitenkaan ei ole.

Mulla on muutamia ystäviä, jotka todella harvoin riehaantuu arvostelemaan mun valintoja ja tekemisiä yleensäkään, mutta nyt oon saanu kuulla, että pikkusen pitäs miettiä missä kohden jään polkemaan paikalleni. Kyllä mä tiedän iteki, että mun pitäs lakata valehtelemasta itelleni ja... Niin. Tehdä päätöksiä. Voi taivas kuinka mä vihaan sitä. En ole hyvä siinä, vieläkään. Mutta kyllä mä tiedän, jopa oikein hyvin, että se on edessä, vaikka kuinka yritän vältellä. Mutta oonpahan ottanu askeleen sitä kohti.

Muutenki tämä tilanne on ihan helvetin outo mulle. Ei siinä vielä mitään, että aika ei kulu, se nyt ei ole uutta. Mutta ajan tappaminen itekseen alkaa käymään ankeaksi. Mä oon nyt asuttanu Infernoa sen kolme viikkoa, ja ohan tämä aivan helvetin yksinäistä. Dollhousessa sentään oli insinööri ja koira seurana.
Mä olen ikäni ollut yöeläjä, mutta nyt yöt on turhia. Kello ei ole edes yhtätoista ku kirjotan tätä, ja mä olen kiltisti ottanut lääkkeet ja odotan että uni voittais. Öisin aika kuluu yksin ollessa niin toivottoman hitaasti, kun ei ole mitään odotettavaa. Sama nukkua ja alottaa aamulla uuden loppumattoman päivän kuluttaminen. To be honest, tekis mieli nukkua koko ajan. Sillain, että samantien herätessä heivais lääkkeet kitusiin ja jatkas unia... Sitä vois jatkaa loputtomiin! Oh, the sweet oblivion!

Taitaa olla enemmän tottumiskysymys, mutta Inferno on aika helvetin hiljainen kioski. Viimesen monen vuoden jälkeen haudanhiljasessa tuvassa on kovin hankala nukkua. Eka yö meni oikein hyvin, en valita, mutta tää hiljasuus sattuu korviin. Ja sydämeen.

Mä vihaan näitä tämmösiä hetkiä elämässä, ku tulee tienhaaraan ja pitäs osata päättää mikä polku on oikea (all hail to Pocahontas!), vaikka ei ole mitään käryä siitä, mikä ois oikea, paras, viisain tai helpoin ratkaisu. Omasta mielestäni mä voisin istahtaa tähän risteykseen ja odottaa kärsivällisesti, että joku osuu paikalle ja ottaa kädestä ja johdattaa oikealle polulle. Vahinko vaan, ettei kärsivällisyys ole mun vahvin laji.

Kyllä mä pidän tästä tuvasta, ei siinä mitään... Tuntuu vaan niin helvetin turhalta ja typerältä saada tämmösessä vaiheessa paniikkikohtaus, ku kaiken pitäs oikeasti olla hyvin. Järkyttävät pelkotilat päälle ja all hell breaks loose. Oli tuossa viikonloppuna yks työpäivä välissä, piti olla hemmetin skarppina ja meinas vähän mietityttää, että miten siinä käy. Tokihan mä tiesin yhdestä työpäivästä selviäväni vaikka pelkällä sinnillä ja ehjää esittäen, mutta pelotti se, että yleensä ku pakottaa ittensä pysymään kasassa, niin siitä seuraava romahdus on normaalia ("normaalia") pahempi.
Mä sitten kestin sen niinku hieno nainen, enkä kuitenkaan romahtanut. Osu kohdalle just siihen hetkeen sopivaa ajatustenharhautustoimintaa.

Ei ole oikeasti helppo myöntää (edes itelleni, hiljaa kuiskaten), että oon tyttö, joka kaipaa paljon tukea ja turvaa. Mua ei ole rakennettu olemaan yksin. En mä odota, että kellään ois tarjota paketillista ratkaisuja huokeaan hintaan, mulle riittää tieto, että ois joku, joka ei tuomitse, ja jolla on aina edes pieni hetki mulle, parhaina päivinä ehkä jopa useita hetkiä, joku joka tarjoaa olkapään, jota vasten itkeä. Vähän sillain niinku backupina.