90100.

Vaihteeksi iski aivan älytön kaipaus tuonne maaliskuu 2007 - maaliskuu 2009 -välille. Ne pari vuotta vietin mun rakkaimmassa asunnossa so far, pikku yksiössä tuossa keskustassa. Niihin vuosiin verraten mä tunnen itteni järisyttävän yksinäiseksi. Kaks vuotta joiden aikana ei olis varmaan tarvinnu olla hetkeäkään yksin, jos ei olis halunnut. Yllättäen, ku asui keskustassa niin piisasi niitä vieraita. Vaikka kyllä mä tiedän että joitain ihmisiä näin vain siksi, että satuin asumaan hyvällä paikalla, ei niinkään siksi että ne ois nauttineet mun älyvapaasta seurasta.

 Vaikka asiat on tänä päivänä monelta osin huomattavasti paljon paremmin kuin silloin, niin joitain juttuja kaipaan niiltä vuosilta. En sitä tajutonta juopottelua tai sitä että kaks viikkoa kuukaudesta joutui syömään nuudeleita ja puoliraakoja kalapuikkoja (vaikka ei ne sillon ollu raakoja ku Kati oli remmissä), vaan tietynlaista vapautta. Sitä että pystyi valvomaan yökaudet ystävän/ystävien kans ja puhua, puhua, puhua ilman mitään häiriötä.

 07-08 mä olin osana aivan uskomattoman upeaa neliapilaa. Ajoittain myös kolmiapilaa, ei me ihan aina kaikkea tehty nelistään.  Kyllähän tytöt on mun elämässä edelleen, vaan ajat ja kuviot on muuttuneet. Mä kaipaan niin kauheasti Sannaa huutamaan mun parvekkeen alla "äiti mulla on nälkä, heitä avain!", Niksua paukuttamassa mun ovea ja karjumassa "päästä sisään, mua kusettaa" ja Reettaa imitoimassa humalaista lokkia. Niihin aikoihin taisin uhata että jos joskus saan tyttölapsen, niin nimeksi tulee Sanna-Reetta Nicole. Sen verran tärkeitä ne tyttöset mulle oli. Tai siis ovat kyllä edelleen. Olin myös niihin aikoihin kihloissa, ja nämä neitokaiset ois olleet mun morsiusneitoja tai jotain kukkaistyttöjä ilman kahta puhetta. Eikä kai sitä tiedä vaikka joskus oisivatkin.

 Mä oon joskus aiemminki vollottanut vanhojen kaveriporukoiden perään, mutta tänään kaipaan tätä kokoonpanoa eniten. On ihan hulluna ikävä. Sitä miten saatettiin vaan lojua tuntikausia mun kämpillä, kuunnella musiikkia ja jutella ihan kaikesta. Mulla oli vieraskirja siellä, nämä ei yleensä edes kirjottaneet siihen, koska se ois täyttyny välittömästi. Jotain sentään joskus.

 Eikä ne ikinä soittaneet mulle. Ne vaan jotenki aina... ilmestyi mun luo. Sitä kai mä kaipaan eniten. Että ois ihmisiä, jotka tietää että mä olen olemassa heitä varten sillon kun ne mua tarvii, ilman ajanvarausta. Aina ei ole edes pakko tarvia, oon heitä varten silti. Ja jotka ajattelis minusta samoin.

 Vaan kerrohan, just sinä, siellä koneen äärellä, mikä sut saa lukemaan tätä blogia? Tuutko facebookin kautta ku spämmään blogia sinne, vai jostain muualta? Ootko joku hullu stalkkeri jota kiinnostaa mun ajatukset pikkusen liikaa? Mua ihan oikiasti kiinnostaa että miksi tuo kävijälaskuri senku raksuttaa. :) pliiiiiis, jätä kommentti <3