12. marraskuuta 2012
Väsyttää. Tympäsee. Itkettää. Palelee. Väsyttää lisää. Mikään ei huvita. Tuntuu että mikään maailman unimäärä ei poista tätä väsymystä, aamut on vielä kamalampia ku tavallisesti.
Semmonenki perusasia ku päivävaatteiden pukeminen tuntuu kamalan työläältä, puhumattakaan että pitäis tehdä jotain mikä oikeasti kysyis vaivaa ja energiaa. Mua ihan tosissaan tässä mielentilassa pelottaa ajatus parin viikon päästä alkavasta harjottelujaksosta, mä vaan tiedän että siitä ei tule mitään. Oon ollu tässä tilassa ennenki. En tiedä, ehkä tämä on mun psyyken tapa nollata jotakuinkin pääsiäisestä asti jatkunutta sinkoilua. Toki sinäkin aikana on ollut heikot hetket, mutta ei koskaan kahta päivää pitempään, ja nyt oon tuijottanut seinää aikalailla pari viikkoa. Muutama virtapiikkikin mahtunu sekaan, mutta vois kai sanoa että nyt on tultu aallonharjalta pohjamutiin.
Onneksi niitä muutamia hyviäkin iltoja on ollut, muuten varmaan alkais nuo mun tuijottamat seinät mulkoilemaan takaisin.
16. helmikuuta 2013
Oo ees kovin montaa kuukautta aikaa tuosta, ja nyt oon aivan toisessa todellisuudessa. Pikkusen päälle kuukauden oon sinkoillut älyttömillä ylikierroksilla ja hymyillyt varmaan enemmän ku edeltäneen puolen vuoden aikana yhteensä. Oli tuossa ystävättären kans puhettakin asian sivusta, että hänen on hyvä olla siksi ettei tarvi pelätä aina kun menen kylään, että mikä paikka mulla on tällä kertaa laastaroituna ja piilossa. Ja tämä kyseinen nuori nainen on katsellut mun itsetuhoa jo melkoisen kauan.
17. helmikuuta 2013
Nyt kun miettii tarkemmin, niin ylikierrokset on oikeastaan tasaantuneet. Ja ensimmäistä kertaa vuosiin mun olo on normaali. Ei maniaa, ei depressiota. Tää on aika jännä fiilis, kai tähän vois jopa tottua. Eri asia sitten että ehdinkö tottua, vai romahtaako universumit taas.
19. helmikuuta 2013
Mä oon kiivennyt niin korkealle mun masiskuopasta, että en edes enää näe pohjaa. Silti mä tiedän että se on siellä. Ja multa taitaa puuttua semmonen köysi johon tarttua kun meinaa tipahtaa. Tai ehkä tää vaan on asia mikä on tehtävä yksin. Silti kaipaan sitä, että joku ois reunalla ja neuvois mistä pitää kiinni. Puolisen vuotta sitten hylkäsin mun pelastusrenkaan rannalle hyödyttömänä, ja nyt tuntuu että sille vois olla taas käyttöä.
21. helmikuuta 2013
Kauanhan sitä sitten kestikin ennenku romahdin. Mielenkiintosta tästä tekee se, että tällä kertaa ei romahtanu koko maailma mukana, ja palauduin aika nopeasti. Pistää miettimään, että voisko se olla merkki siitä että musta ois pikkuhiljaa tulossa parempi ihmisyksilö? Että yks huono päivä ei välttämättä tarkotakaan sitä, että taivas putoais niskaan? Että vaikka lähtiski mopo käsistä, niinku lähti, niin pienet siivenalut ei silti automaattisesti putoa?
Oi punainen lanka... Missä olet?
Siitä se lähtee! Itse kun kipusin ensimmäistä kertaa siitä rotkosta, niin pelkäsin seuraavaa romahtamista ihan tajuttomasti. Pari kuukautta sen jälkeen sitten koin ensimmäiset sydänsurut ja olin aivan varma, että palaan lähtöpisteeseen. Mut se tiputus ei tuntunu läheskään yhtä pahalta, kuin olin kuvitellu. Pikkuhiljaa pettymyksiä oppi kestämään paremmin ja paremmin, kunnes aikojen päästä pystyi seisomaan sen täyttyneen kuopan päällä. Tsemiä <3
VastaaPoistaIhan varmasti niitä köysiä on olemassa jo, yksi ainakin, vaikkakin vähän kaukana konkreettisesti! Tämä köysi auttaa aina, yrittää köyttää sinut parhaansa mukaan ja nostaa pois sieltä kuopan reunalta! Oot Lapio! <3
VastaaPoista