Törmäyskurssilla.

 Kun puhe on sydämenasioista, niin allekirjoittanut on ihan ehdottomasti ollut aina tunneihminen. Niin hyvässä kuin pahassa. En mä ole oikeastaan koskaan moisissa jutuissa pitänyt järjellä ajattelua vaihtoehtona. Kun tunteista on kysymys, niin sillon totta vieköön mennään tunteen mukaan, eletään hetkessä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä otetaan koteloon niin että ihan takuulla tuntuu. In my case, en mä teistä muista tiedä. Toisaalta sitten taas, jos ei tulekaan turpaan, niin voi juku! En mä tiedä voiko sitä ees tajuta miten käsittämättömän onnellisuuspäissään sitä voikaan siinä tilanteessa olla, jos ei ole niin lujasti tunneihminen. Mä seuraan mun sydäntä. Se tietää tänään sen, minkä mun järki tietää säkällä ehkä ens viikolla, jos sittenkään. On hetkiä, jolloin mä kiroan mun tunteet alimpaan helvettiin, mutta suuren osan aikaa mä muodostan niiden kans melkoisen hyvän tiimin, ja yhdessä me pystytään aika uskomattomiin suorituksiin.

 Vaan entäpä sitten kun vaikka joku mun kaltainen järjetön tunneihminen kohtaa tunteettoman järki-ihmisen? (ei hitto että oliki ontuvaa sanaleikkiä, älkää nyt ainakaan siihen takertuko.) Onko se automaattisesti tuhoon tuomittua? Pystyykö toinen koskaan ymmärtämään toista? Vai voiko silloin olla käsillä ainutlaatuinen tilaisuus oppia jotain uutta itsestä ja omista ajattelutavoista? Kannattaako edes yrittää?

 Mun mielestä kannattaa. Ite ainakin aikanaan tajustin jotain juttuja omista ajatus- ja käytösmalleista, kun eräs järki-ihminen ilmaantui mun elämään. Jotenkin tosi hankalaa selittää omin sanoin, joten pakko lainata sanoja muilta:
 "En kadu ketään niistä joita syliini suljin, heitä sentään rakastin
 Itken kaikkia niitä joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin
 Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin
 Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin, heti eksyin ja palelin."
(Marja Mattlar: Lintu)

 Multa alkaa taas karata punanen lanka käsistä, mutta se mitä koitan tässä sanoa on se, että jos pätkääkään tuntuu hyvältä, niin kannattaa ihan ehdottomasti yrittää edes. Jos pitemmän päälle ei sitten toimikaan, niin onpahan ainakin yhtä tai useampaa kokemusta rikkaampi. Tää saattaa taas olla mun oma henkilökohtanen aivopieru, mutta en mä ainakaan ite haluais joutua miettimään, että oisinko joskus voinu olla edes hetken onnellinen jos oisin antanu sydämen ohjata. Mä alan kuulostamaan Disneyn elokuvalta... Silti vielä pakko huomauttaa, että mitäs niistä vastakohdista sanottiinkaan? Ja tästä pääsen nakkaamaan pallon Vexationille: Täydentääkö ne vastakohdat toisiaan, vai onko se ihan höpöpuhetta?