Mieli säröillä.

 Tuntuu että pää (ja sydän) halkeaa, kun on ihan liikaa taas erilaisia tunnetiloja päällä yhtäaikaa...

 Ikävä. Mä kaipaan joitain ihmisiä niin paljon että sydämeen sattuu. Toiset on jääneet taakse niin kauan sitten, että ei voi taas muuta kuin toivoa, että kaikki on hyvin, ja että ne edes joskus ajattelis mua. Toiset taas on semmosia että teoriassa ei tarvis ottaa ku puhelin käteen ja soittaa, mutta mutta...
 Pelko. Siitä että tulee torjutuksi ja väärin ymmärretyksi, ja että onkin ainoa joka ikävöi. Pelko omasta puolesta ja siitä että marianneraidat on tulleet jäädäkseen. Pelko kysyä suoraan, pelko vastauksesta. Ja siitäpä se sitten tulee.
 Itseinho. Kun on niin heikko, syyttää itseään kaikesta vaikka sisimmässä tietää että on syytön, mutta silti pyörittelee asioista niin kauan että on varma omasta syyllisyydestä. Eikä sitten osaa olla oikein, silloin kuin se iskee...
 Epävarmuus. Onko mitään rakennettu kestämään? Mua ilmeisesti ei ole. Moni luulee että on. Ulkonäkö kuitenki pettää, sisältä mä olen pirstaleina...
 Rikki. En mä tiedä miten ehjä ihminen voi olla, mutta minä en oo lähelläkään ehjää. Mutta jos joku ihmistä ehjää, niin
 Rakkaus. Sitä piisaa. On myös jotain mitä en halua kutsua rakkaudeksi, joten kulkekoon se tässä dokumentissa nimellä "kiintymys". Mun elämä nyt on aika ihmiskeskeistä, joten nämä kaks, rakkaus ja kiintymys, on isossa roolissa ja pitää mut ees kohtalaisessa tolkussa. Toisinaan repii riekaleiksi, mutta useammin silti vahvistaa, kun nurkan takaa syöksyy...
 Suru ja murhe. Kaikesta mitä oon menettänyt ja mitä on tullut mokattua. Käsi kädessä näiden kans kulkee
 Häpeä. Siitä että en ole kasvanut pienestä ihmisentaimesta tämän kummemmaksi aikuiseksi(...). Siitä että oon tällanen albiinoseepra ja mariannekarkki. Ja aika yksinkertanen ajoittain, enkä yhtään hieno nainen. Että mulla on maailman surkein itsekuri. Että mä en osaa olla vahva yksin.

 Mutta... Jossain sydämen sopukassa, tai saattaa olla selkäytimessäkin, on silti ylpeydentunne siitä että mä olen kuitenkin tässä, pystyn avautumaan negatiivisista tunteistani, että olen yleensäkin elossa. Saatan olla liian tyhmä elämään, mutta silti liian viisas että tappaisin itseni. Ja vaikka tunnen itseni silloin tällöin ihan loputtoman yksinäiseksi, niin mitäpä vittua, tosiasia on että minusta ei saa yksinäistä tekemälläkään. Tai ainaki tekemistä olis ihan perkeleesti.

 Silti. Nyt haluan vaan mennä peiton alle piiloon, tuntea oloni surkeaksi ja lohduttomaksi ja niiskuttaa, koska kummempaankaan en kykene.

Se kukka kuoli ja takkutukan kyyneliin
Hukkui heikko peikko
Niin se vain menee
Ei aina käykään niin
Kuten toivoi rukkapikku takkutukka

  ****

 Nyt sanat on jo sanottu
Laulut on laulettu
Aamun koittaessa
Ilta jo hämärtää

Kun hukun itkuuni
Toivon että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään

PS: Angst!