Mulla on kai joku ikäkriisi piilemässä. Täytän kuiten tänä vuonna 27, ja mitäs mä olen näinä vuosina saanut aikaan? En ihan yhtään mitään. Tai siis, yhteiskunta tuntuu olettavan että tässä vaiheessa mulla pitäs olla ainakin yks tutkinto alla, mielellään kaks tai kolme, omistusasunto, mun pitäs olla naimisissa tai vähintään suunnitella häitä ja olla ensimmäistä, toista tai kolmatta kertaa äitiyslomalla kivasta, hyvin palkatusta ja vakituisesta työstä.
Mä en ole koskaan ollut mitenkään häävi ja kunnianhimoinen opiskelija. Ja tuntuu että se on ainoa millä on nykyään merkitystä. Enkä mä vaan ole sellainen. Mä olen yrittänyt. Niin kovasti. Musta ei vaan ole sellaiseen. En varsinaisesti oo ylpeys äidilleni. Tai kenellekään muullekaan sen puoleen, jos tarkoiksi aletaan.
Toki mä tajuan sen, että tarttis olla töitä että vois elää niinku tahtoo (vaikka kai toiset tahtoo elää eri tavalla) ja mitä paremmin koulutus mätsää duunin kans niin sen tuottavampi on lopputulos kaikin puolin, mutta ilmeisesti meitä kaikkia ei ole luotu siihen putkeen. I wish I was.
Mua ahdisti ihan kamalasti peruskoulun loppuvaiheessa se, että mun ois muka pitänyt tietää mitä haluan lähteä opiskelemaan ja mitä haluan elämältä. Niihin aikoihin mun kaikki energia kului siihen että selvisin päivästä seuraavaan, ei mulla ollut aikaa miettiä mitään niin abstraktia asiaa kuin tulevaisuutta. Mä sitten kuitenkin lähdin opiskelemaan, psyykkasin itteäni olemaan reipas ja motivoitunut, ja puolen vuoden jälkeen romahdin henkisesti. Suorituspaineet ja stressi ja jatkuva ruoskiminen sen kai tekee, että mulla alkaa napsahtelemaan päässä ja oma pieni maanpäällinen helvetti on valmis.
Suuri osa ihmisistä mun ympärillä on käynyt (tai käy parhaillaan) koulunsa kiltisti ja on onnistuneet elämässä. Ja jos on tuntunut raskaalta, niin ne on jatkaneet siitä huolimatta. Miks muut on vahvempia ku minä? Missä kohtaa mun ohjelmoinnissa tuli virhe? Miks mun tahdonvoima ei riitä olemaan nyky-yhteiskuntaan kelvollinen ihmisyksilö? En mä jaksais uskoa että koko solmu ois seurausta vaan siitä että sattu osumaan mun kohdalle jaossa tuo kakssuuntanen. Ja tunnen kuiten useita joilla on sama diagnoosi, ja paremmin ne on silti hoitaneet elämänsä ja asiansa kuin minä. Oonko mä syntynyt häviäjäksi? Vai oisko se asia toisin, jos mut ois kasvatettu eri tavalla? Jos mulle ei ois aika varhaisesta vaiheesta asti sanottu että musta ei ihan varmasti koskaan tule mitään millä on arvoa. Ja ennenku joku vingahtaa jotain "tee asialle jotain vain näyttääksesi niille", niin haistapa vittu. Ei onnistu. Tää on niitä asioita joissa on niin perkeleen helppo huudella hyviä neuvoja, mutta SÄ et ole mun kengissä. Ja jos oisit niin sä oisit luultavasti varastanu ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.