Pelekotiloja ja rytmihäiriöitä.

 Herkkänä ja mieleltäni epävakaana tyttönä (vai nainenko mä olen?) mietin että käynköhän mä nyt ihan täysillä pöntöillä. Kuitenkin mulla on kokemusta melkoisen kamalasta julmuudesta mitä ihminen voi toisen psyykelle tehdä, ja mitäs mä silti teen? Ojennan ihmisille tarjottimella kaikki ne aseet jotka on tuhoisimmat mua itseäni vastaan.
 En mä haluais pelätä sitä, että joku menee kammottavasti vikaan ja taas tulee turpaan. Tosin en mä ihan niin peloissani ole kuin mitä oisin joskus ollu. Kuitenkin oon aika sosiaalinen, ja tykkään tavata uusia ihmisiä, ja tahtoisin osata luottaakin sitten. Etten kusis kaikkea pelkäämällä. Se ei vaan sovi mulle.

 Joku neuroosi kai mulla on, ku tosi usein ku tapaan jonku uuden ja annan kaikkeni, niin alan skitsoilemaan että tällä henkilöllä X on ehkä jotain linkkejä mun menneisyyteen ja niihin ihmisiin. Että tää X on luikerrellut mun elämään joko henkilön Y yllyttämänä, ja vakaana tarkotuksena tuhota kaikki, tai että X vaan tuntee Y:n ja Y tätä kautta pääsee sitten liian lähelle ja sotkee kuvioita. Mä myös tiedän että tää on aika turha pelko, tuskin ketään ihan niin paljon mun jutut kiinnostaa.

 Muutenki tuoreet ihmissuhteet pelottaa mua. Ku pitää taiteilla sen kans ettei vaikuttais ihan vitun sekopäiseltä ja läheisriippuvaiselta tapaukselta. Asianlaitahan on niin että kun tapaan ihmisen, jonka kans mulla synkkaa, niin tahtoisin viettää lähes kaiken valveillaoloaikani sitten sen kans, ja miksei vaikka unessakin. Mutta koska edellä kuvailtu toiminta on vähintäänkin friikkiä, niin sitten koitan pitää yhteydenpidon minimissä jos toisesta osapuolesta ei ota kuuluakseen. Niinpä sitten käy yleensä että vastapuoli luulee että mä nihkeilen jotain. Sitten jos vastapuoli ei ole innokas yhteydenpitäjä tai ujostelee tjsp niin lopputuloshan on arvattavissa.

 Nääh, en mä taas tiedä missä mun kaikki riemunkirjavat langat on, enkä itekään ihan hoksaa mitä tässä koitan mutista. Täydellinen blackout päällä, ajatus on kyllä päässä selkeänä, mutta en saa sanoja ulos ja järjestykseen. Oon aivan älyttömässä tilanteessa ja aivot on solmussa. Kodista ei ole tietoakaan ja muualla tapahtuu aivan liikaa semmosta mitä vastaan ei pysty taistelemaan. Mä vaan tahtoisin sen kodin että voisin rakentaa sinne linnakkeen ja saisin pidettyä jotku ihmiset ja asiat visusti ulkopuolella... Vaikka mut tuntien se ei tuu onnistumaan. Edelleenkään mä en ois minä jos en säännöllisesti hankkiutuis vähän omituisiin tilanteisiin. Vähintäänki.