Pimeitä öitä ja fiktion pyörittelyä.

 Kävin kolmelta aamuyöllä tupakalla, ja syksyhän siellä on. Varmaan siis päivälläkin on, mutta öisin se suorastaan lyö naamaan. Silti tuntuu että ihan vasta oli juhannus, Qstock, Jalometalli ja kesä. Yllättäen tää huomio alko kiukuttamaan. On taas pimeää ja kylmää ja märkää ja koko ajan ahistaa.
 Vielä muutama vuosi sitten oisin vastaavanlaisena yönä sytyttäny puoli tusinaa kynttilää ja... Tehny jotain? En mä muista edes mitä mun oli tapana tehdä! Luin, kirjotin, piirsin. Nyt ku mun ympäristö on tietokoneistettu lähes sataprosenttisesti, niin se kaikki on jotenki jääny. Mä vaan kökötän koneella. Tää nykynen asunto ei kannusta sytyttämään kynttilöitä, jotenki tunnelma ei anna myöten. Mä oletan että syynä siihen on nimenomaan kaikki tää elektroniikan määrä. Mutta mä lupaan, kuhan saan oman kotini niin vähintään kerran viikossa syksy- ja talviaikaan sytytän kynttilöitä ja annan aikaa mun hattaraisille aivoille!
 Yö tosin tuoksui jollain tapaa hyvältä, mutta ei niin hyvältä kuin ennen. Mä asuin viistoistavuotiaaksi semmosessa peräpitäjässä minne hätinä pääsi asfaltoitua tietä ja mettä alko takaovelta. Siinä lienee pääsyyt siihen että kasteisina ja sateisina öinä siellä oli ihan omat arominsa. En usko että se kiva tuoksu tuli ainakaan naapurin lampaista. Itse asiassa olen aika varma siitä. Meinasin muuten kirjottaa että kasvoin jumalan selän takana, mutta se ois ollu valetta. Niillä uskovaismäärillä oletetun yläkerran porukan huomio oli siinä kylässä jatkuvasti.
 Ennen tämmöiset yöt oli omiaan fiktiivisen tekstin tuottamiseen. Oon tosiaan kirjottanu niin kauan ku voin muistaa, enemmän tai vähemmän sujuvasti. Hyvin usein toivon että uskaltaisin julkaistakin mun tarinoita omana itsenäni, mutta joku osa minussa vastustaa ajatusta. Hyvin voimakkaasti. Mä en yleensä ujostele juurikaan mitään, ja on jotenki tosi hämmentävää, että just fiktion julkaseminen on niin iso kynnys, vaikka omat henkilökohtaset syvimmät tuntemukset pystyn pienellä pinnistämisellä tuomaan julki tässä blogissa. Onko mielikuvitus sitten niin paljon henkilökohtasempaa kuin se mitä oikeasti tapahtuu? Ja miks sitten esimerkiksi omien piirustusten esittely ei ahdista, vaan pelkästään sen fiktiivisen tekstin? Vaikka tiiänhän mä vastauksen. Kirjottaminen on mulle tärkeämpää, joten annan enemmän itsestäni siihen.
 Okei, en mä ihan kaikkea omasta elämästänikään ole valmis vielä täällä jakamaan, eikä tän blogin funktio olekaan ihan kaikkea keriä auki. Jos solmut sattuu sivuamaan tätä mun kolmelta aamuyöllä ilmenevää kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muita päänsisäisiä ongelmia ja satun saamaan tarpeeksi tekstiä kasaan, niin mistä sitä tietää kuinka vanhoja juttuja alan kaivamaan esille. Olen omien muistojeni arkeologi.