Uhallakaan en keksi otsikkoa.

 Kyllä sen taas huomaa mielialasta että syksy on saapunut ihan täydellä teholla. Tän hetken mielialaa vois kuvailla kahdella sanalla, jotka on synkkä ja levoton. Mä en haluais olla kotona, mutta en kyllä tiedä sen puoleen että missä sitten tahtoisin olla. En vaan haluais koko aikaa tuppautua kavereidenkaan nurkkiin, pyytää että saisin viettää aikaani niiden kans. Jotenki on kovin epävarma olo omasta itsestä, mikä taas ei ole ihan ominaista mulle... Synkistelyä sitten se, että alan olla jo aika epätoivoinen tuon kämppähomman kans. Sitä myöten kusee myös kaikki muut suunnitelmat mitä mulla on. Vois kai kuvailla että jos mun tulevaisuus on pimeä tunneli, ja reilu kuukausi sitten mulla oli helvetinmoinen soihtu valona, niin nyt menen yhden valotikun varassa ja siitäkin on paukut loppumassa. Samoin musta tuntuu että oon jotenki yksin täällä tunnelissa... Seuraa, anyone?
 Mää oon myös miettinyettä onkohan tää mun pakottava tarve juosta kylillä sitten kakssuuntasen maniavaihetta. En oo nimittäin koskaan sitä vaihetta omalla kohdalla tunnistanu, depression sen sijaan liiankin hyvin.

 Lisäksi mulla on päällä kammottava unspiraatio. Fiktion kirjottaminen ei luista, ja tänne tahtoisin kirjottaa jostain ihan muusta kuin mistä nyt kirjoitan, mutta ku ei niin ei. Ne asiat ei ole vielä lähellekään tarpeeksi kypsiä näinkään julkiseen käsittelyyn. Saati että maailma pystyis kyseisiä asioita käsittelemään. Maailma on herkkä loukkaantumaan, tiesittekö?

 Nukkumisesta on taas tullu riesa. Se ei innosta ollenkaan. Unet on tympeitä ja herätessä vituttaa. Varsinki nyt ku on flunssa, niin herätessä on ihan järkyttävän hirveä olo. Se sitten paranee iltaa kohden ja aamuyöstä tympäsee ajatuskin että nukkuis ja hankkis sen tukkoisuuden sillä takas. Oon muutaman päivän ajan koittanu tappaa itteäni Finrexin-yliannostuksella, mutta kuten tekstistä näkyy, en oo kauhean menestynyt tässä pyrkimyksessä.

 Tämä seuraava tulee kuulostamaan luultavasti jäätävän kryptiseltä, mutta siihen teidän on nyt tyytyminen... Mun maailma on järkkynyt viime aikoina pahasti raiteiltaan. On olemassa "ajatus", pelastusrengas, johon mä olen takertunut viimeiset melkein kuus vuotta, ja nyt oon ilmeisesti päästänyt siitä irti. Ainakin musta tuntuu että otetta ei ole enää. Jotenki olo ilman sitä tuntuu tosi ontolta, onhan se kulkenut mukana läpi melko monen vuoden... Aivan älytöntä että joku, mikä on ollut niin monia vuosia, saattaa kadota tai muuttua joksikin ihan muuksi vain muutamassa viikossa. Monelta asialta meni pohja, ja vain koska toinen ajatus ilmaantui ja vaati tilaa.