Mä olin silloin viistoista, kahta kuukautta vailla kuustoista. Olin käymässä mun siskon luona eri paikkakunnalla, ja se sitten illalla ehdotti että mennään piipahtamaan sen kavereiden luona. Tuumasta toimeen.
Se poika oli silloin kahdeksantoista, semmonen leveäharteinen mustiin pukeutunut blondi. Vielä tänäki päivänä mietin että mitä se sillon näki minussa, epävarmassa teinitytössä. Vaan väliäkö sen, se oli molemminpuolista. Ilta kului ja puolenyön aikaan äiti alko kaipailemaan mua. Siskon kans todettiin, että sorry pojat, nyt on lähdettävä, sillä me muututaan puolenyön jälkeen kurpitsoiksi. Sain mä sen pojan numeron kuitenki, ja sitten piti mennä.
Me tavattiin heti seuraavalla viikolla. Se haki mut koululta. Kuin siistiltä se tuntui silloin, koulukiusatusta tytöstä, kun sen näkönen tyyppi tuli (omalla) AUTOLLA nappaamaan koulun pihasta ja pussasi varsin näkyvästi.
Me molemmat asuttiin silloin vielä vanhempien luona, ja välimatkaa oli useampi kymmenen kilometriä, joten meidän deittailu ei mennyt kauhean fyysiseksi. Yhtä kertaa lukuunottamatta, mun ensimmäistä. Siitä sitten sen enempää.
Mehän siis ehdittiin seurustella pikkusen vajaa kaks kuukautta, ennenku homma sitte levisi käsiin. Poika jätti mut, todeten että meistä ei koskaan voi tulla mitään, ja että tän on loputtava ennenku käy kipeää. Mikä oli minusta (jo silloin) maailman paskin tekosyy. Mä olin nuori ja naiivi ja ehdottoman varma siitä että rakastin. Ja olin valmis antamaan kaikkeni, että sen suhteen ois saanu jatkumaan ja oltas voitu olla onnellisia. Mikään ei oo oikeastaan nytkään toisin, paitsi että en ole enää nuori.
Mä täytin 16. Sain peruskoulun päästötodistuksen. Aloitin kesäloman. Löysin minussa piileskelleen metallitytön. Ja ikävöin, ikävöin niin saatanasti. Yksikään toinen vastakkaisen sukupuolen edustaja ei tuntunut miltään, vaikka niitä koitettiin mulle tyrkyttää. Ehei, mä tiesin varsin hyvin mitä halusin, en vaan tiennyt miten sen saisin.
Tuli juhannus, ja yhdet helvetinmoiset teiniangstikännit. Ja tais olla mun elämäni ensimmäinen humala-itku-parku-"ota-mut-takas" -puhelu... Poika lupas soittaa kohta takas. Ei kuulunut aamuun mennessä.
Jotenki tähän kuvioon liittyi sitten se, että se vaihtoi numeroa tai kadotti puhelimen tai muuta vastaavaa, ja mä luulin kadottaneeni yhteyden. (Ja myöhemmin mulle selvis että mulla oli koko ajan puhelimessa numero josta oisin hänet tavoittanut...)
Heinäkuun puolivälin paikkeilla tein sitten sen minkä parhaiten osaan, eli otin nöyränä tyttönä kynän kauniiseen käteen ja pistin paperille kaiken, mitä mielessä asian tiimoilta liikkui. Pari päivää keräilin rohkeutta ja sain sitten sen paperin postiinkin. Ja karkasin Turkuun jänskättämään ja ottamaan vähän etäisyyttä. Ja sinnehän mun matka jälleen kerran vie parin viikon päästä.
Aikanaan sitten palasin Ouluun, ja yhä edelleen ikävöin niin helvetin paljon.
Mä muistan vieläki elävästi sen illan, elokuun 1. päivän, köllötin kotona sohvalla, katoin telkkarista jotain yhdentekevää ja tekstailin kaverin kans, kun mun puhelin soi. Ja kukas se sieltä soittikaan? Puolitoista kuukautta "mä soitan sulle kohta" jälkeen. Mä tietysti vastasin. Poika alotti puhelun nätisti "sä et ehkä usko tätä mutta mulla on ollut sua ikävä" ja jossain vaiheessa sitten "jos mä tulen hakemaan sut, niin lähdetkö mukaan?" Niinpä Hanna kuustoista vee kirjotti vanhemmille lapun että tuli lähtö, puki päälle ja kipasi maantien varteen odottamaan prinssiä saapuvaksi. Tovi piti odottaa, mutta kyllähän se punainen paholainen sitten ilmestyi. Poika hyppäsi ulos kun auto vielä liikkui, ja syöksyi ottamaan mut syliin.
Mä rakastan onnellisia loppuja. Vaikka alkuhan tuo sitten kuitenki oli, me alettiin seurustelemaan uudestaan ja yhteiseloa jatkui kaks vuotta. Syksyllä 2004 tiet erosi, ja näin kaukaa taakse päin katsoessa se tuntu helpolta. Tai helppo on ehkä väärä sana, ei eroaminen oo koskaan helppoa. Mutta semmonen että ei kaduttanut, eikä tuntunut että on turhaan tuhlannut aikaa. Me käytiin yhdessä läpi paljon, ja ehkä siihen hetkeen me oltiin oikeat kumppanit toisillemme jakamaan ne kokemukset.
Tätä tarinaa ei oo muistaakseni koskaan aiemmin kerrottu tälleen "yksissä kansissa" ja tuntuu hassulta nähdä reilut 2,5 vuotta tiivistettynä tälleen. Mitään varsinaista opetustakaan mä en tästä nimeä, ehkä joku osaa sen itse tekstin seasta napata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.