Hiljaista.

 Jos mun pitäs piirtää (ja ennen kaikkea, jos osaisin siirtää mun mielikuvan paperille) mun olotila, niin kuvassa ois kylmiä, joko oikein tummia tai oikein vaaleita värejä. Luultavasti vaaleita, sellaisia oikein haalistuneita ja unohdettuja. Siinä ois nainen istumassa, hiukset liehuisi tuulessa. Se istuis jossain yksinäisellä vuorenrinteellä tai rannalla tai hylätyssä tehtaassa. Ja odottais. Luultavasti loputtomiin. Saattas sataa lunta. Ympäristö ois autio ja lohduton.

 Silloin tällöin mulla osuu kohdalle päiviä (vaikka yleensä mun kohdalla oikeastaan iltoja) jolloin tuntuu että joka helvetin ihmisellä on joku jätetään-Hanna-itekseen -juttu päällä. Mä en tiedä kuvittelenko mä sen, vai onko se ihan todellista. Oli miten oli, se saa mut tuntemaan itseni ihan uskomattoman turhaksi. Ihan yhtä hyvin voisin istua itekseen jossain eri universumissa.

 Yks mun pahimpia pelkojahan on se, että mä jään ihan täydellisen yksin. Mä tiedän kyllä, että todennäkösyys sille on ihan olemattoman pieni, mutta silti näinä päivinä mä friikkaan ihan täysillä. Voisko se sittenki tapahtua? Olenko mä niin mahdoton tapaus että kaikki katoaa ympäriltä? Sitten kun olo on valmiiksi sellainen että kaikki ignoroi, tai vastaa keskustelunalotuksiin uskomattoman välinpitämättömästi tai ei ollenkaan, niin eipä paljon jaksa itse panostaa, varsinkaan kertomalla että olo on näinkin surkea.

 Hankala kirjottaa taas, ajatukset on ihan murusina ja yritän vaihteeksi pakoilla paniikkikohtausta, kun luonnostelen tätä. Jostain syystä en pysty vieläkään itkemään. Hyvin harvoin haluaisin itkeä, mutta nyt on semmonen hetki, että enemmän ku varmaan ikinä päästää kaiken sisuksiin kertyneen ahdistuksen ulos kyynelinä. Enkä mä pysty siihen. Tuolla sydämen tietämillä on semmoinen kerällä oleva kammottava epäilys joka ei vaan mene pois. Ja mielessä tuhat kysymystä, eikä ainuttakaan tyydyttävää vastausta.

 Ehkä mä huomenna pystyn taas luottamaan itseeni.