En halua otsikoida tätä.

 Puolityhjässä kupolissa surisee taas melkoisia ajatuksia. En tiiä saako tästä taas mitään tolkkua, enkä laskis sen varaan että tätä kannattaa edes lukea, mutta mun on pakko saada nämä ylös ja ulos.

 Rikkinäisimmällä hetkelläni mä kohtasin ihmisen, joka oli kaikkea mitä mä en koskaan oo osannut edes kuvitella olevani vailla, jonkun ihan ainutlaatuisen. Jonkun joka tuntui niin todelliselta. Ja sai mut tuntemaan itseni ehjäksi. Yhtäkkiä sitten sain huomata että enhän mä niin rikki alussa ollutkaan kuin luulin olevani. Varsin hyväkuntoinen, to be honest. Se vaan vaati sen että meni oikeasti rikki.

 Se sitten jotenkin johti taas siihen "ollaan kavereita" -skenaarioon. Ja rikkinäinen tyttö suostui. Ei siitä mitään tullut. Se ei ollut sellainen, mitä kutsuisi tasavertaiseksi ystävyydeksi tai kaveruudeksi, koska toinen osapuoli, eli minä ois halunnut enemmän kuin mitä toinen halusi antaa, ja oisin myös halunnut antaa enemmän kuin mitä toinen halusi ottaa vastaan. Itku kurkussa mun oli pakko ehdottaa hyvästejä.

 Se muuten kävi aika kipeää, kun se oli oikeasti ihan kaikkea muuta kuin mitä halusin tehdä. Vaan vielä kipeämpää kävi kun vastapuoli blokkasi mut. Mä en edes saanut sitten mahdollisuutta ja tilaisuutta hyvästellä. Se oli sitten se asia mikä loukkasi eniten, ja sai mut pois tolaltani ja huolimattomaksi, jonka seurauksena tulin sanoneeksi tarpeettoman rumasti. Ainakin omasta mielestäni. Se oli niitä hetkiä, kun lipsahti semmoseen, että tahallaan yritti aiheuttaa toiselle pahaa mieltä. Nyt on itellä surkea olla sen takia.

 Mä vihaan tuota edellä mainittua itsessäni. Kai se on se viimeinen yritys selvitä voittajana, vaikka tietää että peli on menetetty. Vaikka tuskinpa näissä jutuissa sen kummemmin on "voittajia" tai "häviäjiä". Tai no, häviäjiä ihan varmasti. Kuitenkin, mä tunnen oloni onnettomaksi kun sorruin olemaan niin typerä ja lapsellinen. Ehkä se on merkki jostain, että itelle tuli luultavasti pahempi mieli kuin sille jota luulin haluavani satuttaa. Vielä pahemman olon tekee se, että mulla ois ollut tilaisuus pyytää anteeksi. Enkä pyytänyt. En vaan osannut. Mulla ei ollut oikeita sanoja. Koska oishan "anteeksi että sanoin tahallani niin ikävästi" aivan todella väärä lähestymistapa. Tosin, mun on myös paha mieli siitä että olen kyseisen henkilön kanssa ihan hyvässä hengessä tavannutkin tässä, ja silti olen edelleen blokattuna. En mä tiedä, jollain tasolla jäi vähän... sanottasko hyväksikäytetty olo.

 Sisko joskus tuumi, että on olemassa ihmisiä, joista heti ensi kohtaamisella tietää, että niiden kuuluu olla sun elämässä, jos kohta ei heti tiedäkään että ystävänä, puolisona, kumppanina vai jonain muuna. Mulle ei käynyt niin ihan ensi kohtaamisella, mutta nyt (viimeistään) tajuan että olen helvetinmoinen ääliö, kun edes yritän loukata ihmistä, joka on lyhyessä ajassa saanut musta esiin aikalailla aivan eri ihmisen, ja jota en todellakaan halua kadottaa mun elämästä. Vaikkakaan en vielä(kään) tiedä että mihin kohtaan hän tässä mun infernaalisessa palapelissä kuuluu.

(tulipa vaan mieleen tuosta kuvasta että tämä minun insinöörieksäni tuossa eilen totesi hirveän nätisti "mä toivoisin että sä löytäisit jonku kivan tyypin ja parantaisit sen elämänlaatua". Aww.)