Osittain totta kyllä. Usein mä onnistun pakottamaan omat murheet takavasemmalle, jos ystävät kaipaa apua ja tukea, mutta jos mun kriisiapuchatissa huudetaan viidessä ikkunassa yhtä aikaa ja itellä ritisee liitokset valmiiksi, niin siinä alkaa ite kenelläkin olemaan vitsit vähissä. Rotta vieköön.
Omalla kohdalla se äärimmäinen heikkouden merkki on kyyneleet. Mä välttelen viimeseen asti julkisella paikalla itkua. Maailman ei tarvi nähdä mua heikoimmillani. Ehkä just siksi kaikki pitääki mua muka niin vahvana, ku piilottelen sitä, että minäki itken.
Ehkä osa siitä piilottelusta juontuu peruskoulusta ja kiusaamisesta. Kaikkihan sen tietää, että jos kiusaaja saa teoillaan ja sanoillaan itkemään, niin se vaan pahentaa tilannetta ja siitä saa kuulla loputtomiin. Sen takia mä olen opetellut pitämään kyyneleet piilossa, siihen asti että olen yksin, tai sellaisessa seurassa josta tiiän varmaksi, että mun heikkoutta ei pilkata. Mä en oo ihan varma kuitenkaan siitä, että pitäskö mun ottaa pilkkana vai ei, ku mun 1-vuotias haltijakummipoika vaan lykkäs mulle tutin suuhun ku huomas että itken...
Vaikka mä pidän itseäni heikkona kyynelten takia, niin jostain syystä silti ajattelen, että mies, joka pystyy itkemään, on helvetin vahva. Kuhan kyynelille on hyvä syy. Jotain siihen suuntaan että kai mies on vahva, kun pystyy näyttämään sen että sattuu. Se ei vaan päde minuun, koska oon nainen ja vollotan kerta toisensa jälkeen Stitchin kuolemalle. Eikä se edes kuole...
Mä oon nyt semmosessa pisteessä, jossa mua ei edes kiinnosta olla vahva. Pisteessä, jossa tahtosin että joku mäjäyttäs pari kertaa vaikka keppihevosella, sen verran että kaikki saumat pettäs ja voisin kasata jämistä jotain ihan muuta kuin mitä olen nyt. Nykynen ei tunnu enää oikealta. Mä en oikeastaan just nyt halua olla minä. Ei sillä että tietäsin kuka tai mikä haluaisin olla, mutta kai se alku on siinäkin että tietää mitä ei halua. En mä tiedä. Mä olen eksyksissä.
Elämä on uhkapeliä. Mitä isommat panokset, niin sen suuremmat mahdollisuudet tosi suuriin voittoihin. Mä olen pistänyt nyt peliin kaikkeni, ja mä hävisin. Mun täytyy yrittää hyväksyä se, vaikka se on vaikeaa. Ja pikkuhiljaa kerätä uudet panokset, jotka pistää joskus likoon, jos uskaltaa. Sen mä vaan tiedän, että jos aina pelaa vaan pienin panoksin, niin todennäköisyys uskomattomiin voittoihin on olemattoman pieni.
Kaikki tai ei mitään. Tällä kertaa ei mitään.
PS: Jos joku ei oo vielä huomannu että oon surullinen, niin kerrottakoon se nyt. Jos ei kiinnosta mun masistelu, nii ei kannata sitte toviin tätä blogia lukeakaan. Sua on varotettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.