Lissää keidaskavereita. Parempia ja huonompia.

 Ei nämä minun illat oikeen ota sujuakseen niinkuin mä suunnittelen. Taas tuossa napsahti joku aika sitten paniikkikohtaus päälle ja kaikki alko menemään pahasti päin vitikoita. Lopputuloksenhan kaikki arvaakin.

 Rupesin sitten pohtimaan ystävyyssuhteita. Sitä että kun on joitain ihmisiä joiden eteen tekisin ihan kaikkeni, ja tuntuu että toinen ei ehkä annakaan ihan niin paljon vaihdossa. Mutta ehkäpä toinen antaakin ihan niin paljon kuin pystyy? Jos mulla on vain enemmän annettavaa? Eri asia on sitten se että toinen tietää että annan kaikkeni ja käyttää sitä hyväkseen, vaatimalla jatkuvasti apua, huomionosoituksia ja myönnytyksiä. Kyllä mä ainakin yritän ymmärtää, jos joku ei kuule mun avunhuutoja, mutta kun joskus tuntuu että eräät ei niitä halua kuulla, tai eivät halua vastata kuullessaan. Samat "jotkut" kuitenkin yleensä pahastuu kun heidän hätäänsä ei reagoi välittömästi. Silti itestä tuntuu pahalta nämä, joihin luottaa ihan satanolla muuten, mutta sitten kun kaipaisi olkapäätä niin kaveria ei näy eikä kuulu.

 Nyt sitten, tilanteen ollessa tämä, mä oon joutunut vakavissani miettimään, että pitäskö mun suosiolla unohtaa jotkut, joita pidän ystävinä? Mä en voi mitään sille tunteelle, että mun elämässä on ihmisiä, jotka ei kaipaa mua silloin kun mä olen rikki, enkä jaksa muuta kuin murehtia. Just niillä hetkillä kun mä tosissaan tarvisin jonkun, joka vain halaa ja pyyhkii kyyneleet ja takavarikoi terävät kapistukset. Vaan mitäpä paskaa, mä oon kuluneen puolentoista viikon aikana nähnyt tasan kahta ystävää, mitenkään heitä väheksymättä. Olen pahoillani jos tämä kuulostaa siltä. Ja vaikka en erästä ystäväistä olekaan nähnyt fyysisesti, niin hän teki yhden suurimman palveluksen koskaan. Jäin esikoiseni velkaa.

 Sehän nyt on sanomattakin selvää, että mä en tässä mielentilassa ole kauhean lystiä seuraa, mutta se ei ole silti estänyt muutamia ystäviä pysymästä mun rinnalla. Ne on edes yrittäneet piristää mua. Pakko myöntää, että kyllä ne on onnistuneetkin, luoja yksin tietää millä poppakonsteilla ne on saaneet tällaisena aikana jopa aitoa naurua ulos minusta...

 Mä sanon itse aina muille, joilla on paha olla sydämensä kans, että ei se iän kaiken kestä, kaikki paranee aikanaan. Unohdin sen itse hetkeksi. Nyt, tällä hetkellä, illalla, yksin sängyssä, tuntuu siltä että elämä jälleen kerran voitti, kaikista epäilyksistä huolimatta. En minä elämää ehjänä jatka, mutta onpahan taas henkiset ja fyysiset arvet muistona jostain minkä kai piti tapahtua. "The wounds are too deep, I need to keep the scars to prove there was a time When I loved something more than life."

Edelleenkään en tiiä kuunteleeko näitä mun soundtrack-biisejä kukaan, mutta tänään juhlitaan kahden veisun voimin!

 Sydän valmis, valmis avamaan.
Syliin valmis sulkemaan.
Tahto vapaa, vapaa tuntemaan.
Mieli vapaa kulkemaan.