End of an era.

 Otsikko on kyllä jo kerran käytetty, mutta antaapa olla. Sen ei oo väliä.

 11. maaliskuuta armon vuonna 2013 tulin päätepisteeseen eräässä ihmissuhteessa, joka on sulostuttanut mun elämää hyvän tovin. Tämä ihminen oli se joka on blokannut mun kyyneleet viime aikoina todella tehokkaasti, saanut mut nousemaan. Mutta nyt... Se on ohi. Ja mä itken. Itken silmät päästäni. Tuntuu että koko kuluneen ajan itkut tulee kerralla. Eikä lopu vaikka kuinka itkis. Viimenen asia mitä tein ennen nukahtamista, oli monen tunnin itkumaraton. Sitten tuli armollinen uni, mutta aamulla herätessä iski todellisuus tajuntaan, ja eiku uusiksi... Miksei tämä voi loppua?

 Mä jouduin pakottamaan itteni lopettamaan sen ihmissuhteen. Ja vieläki tuntuu että tein väärän ratkasun, vaikka kai näin on paras pitkällä tähtäimellä... Ainaki niin koitan uskotella itelleni. Tällä hetkellä, näillä oloilla, se on ihan mahdoton asia uskoa. Mun on jo nyt kamalan ikävä, kuinka lohduton mä olen huomenna, viikon päästä, kuukauden päästä? Rehellisesti, mä en haluais olla näkemässä sitä.

 Mä en kai ole ehtinyt vielä oikein prosessoida tätä, kun tuntuu että kaikki loppui jotenkin kesken. Että ois vielä ollut niin hirveästi tehtävää, nähtävää, koettavaa ja kokeiltavaa yhdessä. Mulla on edessä kevät ja kesä ja kaikki muutokset, ja nyt just ne ei tunnu miltään. Musta on repästy pala pois. Tai teknisesti revin itse, mutta kuitenki... Tuntuu uskomattoman ääliöltä parkua oman päätöksen takia, mutta se oli vaikein päätös koskaan. Mieleen pulpahtelee jatkuvasti kysymyksiä, joihin vastaaminen ei ole minun vallassa. Ja epäilyksiä siitä että oonko itse tulkinnut jotain koko ajan väärin.

 Niinhän sitä sanotaan, että kun ovi sulkeutuu, niin jossain aukeaa ikkuna. Vitun posket, sanon minä, jos on joku ikkuna niin se on ihan takuulla naulattu umpeen. Tästä pisteestä ei ihan niin vaan lähdetäkään jatkamaan. Mä olen ihan tyhjän päällä. Vahvasti tuntevana yksilönä tämmöset sydäntä raastavat tilanteet vetää maton jalkojen alta melkosella forcella. Ei oo mitään mihin tarttua, ei minkäänlaista tukea. Tästä pitäs kai muka jatkaa eteenpäinkin. Tuntuu mahdottomalta. Olo on turta ja tyhjä. Kun alitajunnassa kirkuu pieni ääni, että jotain ois voinut korjata, ja olla rohkea, ja kaikki vois olla toisin.

 Ainoa, ja hyvin pieni lohtu on se, että vastapuoli lupasi pitää huolta mun sydämestä, niin kauan kuin pitää sitä käsissään.