Joku aika sitte (eli useita kuukausia sitten, joku reipas bloggaaja on taas unohtanu tämän koko luonnoksen...) mulle esitettiin suora kysymys; "Hanna, mitä sä pelkäät?" Mun teki mieli vastata että oon niin helvetin kova jätkä, etten pelkää mitään, mutta sepä ois ollu suuren suuri ja musta vale. Mun kieli muuttus hiileksi ja murenis. Koska mä oikeasti pelkään ihan tosi paljon ja monipuolisesti. Mutta koska oon jotakuinki alusta asti tässä blogissa vauhkonnut siitä että pelot ja painajaiset on helpompi kohdata ja mahdollisesti voittaa kun ne nimeää, niin ei kai se auta ku luututa kissalla pöytää tämän asian tiimoilta.
Mä kai voisin jakaa pelkotilani karkeasti kahteen ryhmään. Isoihin ja pieniin, vaikka kyllä kai ne kaikki aika isoilta kohdalle osuessa tuntuu...
Lähinnä ajan takaa sitä, että jotku on alitajunnassa olemassa koko ajan, kuten aiemmin useinkin mainitut yksin jääminen ja väärinymmärretyksi tuleminen. Semmosia kokonaisvaltasia. Toiset on sitten "pienempiä", semmosia jotka ei vaivaa muuten ku osuessa kohdalle. Niinku nyt kuolemanpelko aggressiivisesti ajavan kuskin autossa tai hammaslääkäri, for example. Näissä on myös se ero verraten nuihin kokonaisvaltasempiin pelkoihin, että ne ei muserra mua nurkkaan parkumaan tuntikausiksi pelkästään sillä että niitä ajattelee. Ja onhan toki kiva tässä vaiheessa tekstiä huomata, että taitaa kaikki isommat pelot olla semmosta henkistä sorttia. Tässä mainittuihin "pienempiin" liittyy pelko fyysisestä kivusta. Mä pelkään niin paljon enemmän henkisiä pahoja oloja, sydänsuruja ja helvetinmoista kaipausta ja sen sellaista.
Rupesin miettimään tuota mun pelkoa siitä, että tulen väärinymmärretyksi. Sen mä olen joutunut tänä vuonna kohtaamaankin, ja yllättävää kyllä, selvisin hengissä miettimään asiaa tarkemmin. Eniten siinä tietysti pelottaa vastapuolen reaktio, että toisen kasvoista näkee jotain negatiivista jonka on itse aiheuttanut. Vaikkakin tahattomasti. Sen jälkeen pitäis yrittää selittää asia uudelleen, ja pelottaa ettei vieläkään saa ilmaistua itseään oikein, että toinen jää vieläkin väärään luuloon ja ajattelee mun ehkä ajattelevan jotain mitä en ajattele. Että vastapuoli takertuu alkuperäiseen käsitykseensä, huolimatta siitä että kerron hänen käsittäneen väärin. Lisäksi tietysti se, että pelkään purskahtavani itkuun kesken selityksen, tai muuten murenen olemaan epäuskottava.
Sitten on olemassa pinkka asioita, jotka ei niinkään pelota, mutta jännittää, ahdistaa tai ujostuttaa. Mutta ne on toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuiskaisit ees.