Rakkaustarina

Mä en koskaan ajatellut julkaisevani tätä, kunhan aikani kuluksi ajattelin kirjottaa tämänki tarinan elämästäni yhteen pakettiin.

Täähän ei varsinaisesti ole perinteinen rakkaustarina, loppu on tavallaan onnellinen vaikka prinssi nyt ei saanutkaan valtakuntaa ja puolta prinsessaa.

Mä en satavarmaksi osaa sanoa milloin tarina alkoi, muistelisin että heinä-elokuussa 2007. Luulen muistavani että oli helvetin kuuma. Se oli joku ihan perusilta viihteellä, ei poikennut mitenkään muista. Paitsi että mulle esiteltiin semmonen poika. Tai mies kai se on, sillon pikkusen vajaa kolmikymppinen. Tosin mun mielestä pojat on poikia siihen asti että täyttävät 40 ja aika monessa tapauksessa vielä sen jälkeenki.
Sillon musta tuntu että se mies/poika/olento/tästä lähtien tässä dokumentissa Mysteerimies ei pitänyt musta yhtään. Ja se oli muuten molemminpuolista se.

Tässä välissä on pakko huomauttaa, että järkytyin iteki ku tajusin etten muista miten ja missä järjestyksessä asiat on tapahtuneet. Miten mä voin unohtaa semmosia asioita?

Kuitenkin, mun ja Mysteerimiehen välit alkoi hitaasti lämmetä. Älkää käsittäkö väärin, nyt älkääkä myöhemmin. Joskus vuodenvaihteessa 07-08 mä sitten huomasin olevani ehkä pikkuisen pihkassa. Hankalaa asiasta teki se, että Mysteerimies oli kihloissa ja minä parisuhteessa. Mun suhteessa tuli isompiakin kriisejä kyllä, mutta en voi väittää että Mr. Mysteerin olemassaolo ei ois vaikuttanu siihen erosin. Mä muuten tiesin jo sillon, että mulla ei oo eikä tuu olemaan mitään mahdollisuuksia ko. herraan, joten ehkä se on ollu mulle vähän niinku joku etäihastus julkkikseen tmv. Sillä erotuksella, että Mysteerimies tiesi/tietää että olen olemassa ja puhui/puhuu mulle.

Mä luulin sangen monesti päässeeni yli ihastuksestani tähän mieheen, aloitin muutamaanki kertaan toisia rakkaustarinoita, mutta mutta... Jotenkin aina päädyin eroamaan, yleensä kuitenkin virallisesti muista syistä kuin Mysteerimiehen takia. En mä sano että ne muut tarinat ois olleet yhdentekeviä mulle, ei todellakaan, niillä tarinoilla ei vaan ollut niin onnellinen loppu. Ja mä kuitenki uskon että ne tarinat ois päättyneet, oli Mysteerimiestä tai ei.

Jossain vaiheessa huomasin että Mysteerimiehen seura helpotti mun oloa vaikeissa tilanteissa. Se vaan osas sanoa ne muutamat oikeat sanat aina. VVL:ssa kirjotinki vuosi sitte solmutilanteessa, että miks mä ees yritän etsiä ratkaisuja muualta, ku tiedän ihan hyvin missä mun ratkaisu lojuu :)

Koskaanhan meidän välillä ei siis ole mitään tapahtunut, enkä mä oikeastaan sitä ole lopulta odottanutkaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että tuskin se edes tietää mitä mun mielessä liikkui, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että pakkohan sen on ollu se huomata, koska olin siihen mennessä tehnyt kaiken muun paitsi sanonut asian ääneen. Ei se kuitenkaan tyhmä sälli ole, kaikkea muuta. Ja voi muuten olla että oon joskus möläyttänyki asian ääneen, se että mä en sitä muista tehneeni ei tarkota etteikö se vois olla tapahtunut.
Mun ystävät on olleet hieman huolissaan mun ja Mysteerimiehen väleistä ajoittain. Mä tavallaan ymmärrän. Onhan se ollut vähintäänki omituinen ihmissuhde, en väitä vastaan. Multa on kielletty pariin kertaan koko miehen tapaaminen (huonolla menestyksellä). Satun olemaan bumerangien sukua.

Tulipa sitten kuitenkin se päivä ku huomasin että kaikkien vuosien jälkeen mun tunteet on kehittyneet ystävyydeksi. Kai joku käännekohta mun elämässä sekin. Vaati pari drinkkiä alle ennenku sain kerrottua sen Mysteerimiehelle. Sillä että oisin millään muotoa tilivelvollinen, mutta mä halusin kertoa. Sanamuotoa mä en muista, mutta sisältö oli jotakuinkin "nyt ku pystyn sanomaan tämän vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia, niin haluan sanoa että oon onnellinen ku olet mun elämässä." Sain mä vastauksenki, on kuulemma molemminpuoleista. Taisin sillä hetkellä olla onnellisempi ku kertaakaan aiemmin sen miehen toimesta.

Teoriassahan tarina kai tavallaan jatkuu, onhan mulla Mysteerimiehessä ystävä, joka osaa halata niin että synkinkin päivä alkaa näyttämään valoisalta. Tässä tarinassa prinssillä oli prinsessansa jo alussa, ja on edelleen. Rehellisesti mä voin sanoa, että mä olen onnellinen siitä että heillä on toisensa.

Tässä tarinassa ei ole järjen hiventäkään! Ehkä mä koitan jättää niin paljon henkilökohtaista pois, ja vaikea näin pitkää aikaa on paketoida yhteen tai edes kahteen postaukseen. Lähinnä kai mä kirjotan tätä ylös vaan siks, että mua hämmentää itseäkin se, että kuinka kauan oon pystyny pitämään hengissä tunteen semmoista ihmistä kohtaan, joka ei millään muotoa vastaa mun tunteisiin.