Eroamisesta on ollut puhetta tällä taajuudella monesti aiemminkin, mutta sain uuden näkökulman asiaan joku päivä sitten postaustoiveen muodossa.
Kun takana on useita yhteisiä vuosia, niin taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että kumpikaan osapuolista ei ole enää täysin sama kuin suhteen alussa. Tapauskohtaista toki on se, että kuinka paljon kumpikin on muuttunut, ja onko muutokset vieneet henkilöitä yhtään samaan suuntaan. On muutoksia joiden kans pystyy elämään ja joihin voi sopeutua, mutta toisinaan sitä huomaa että seurustelee/on kihloissa/avoliitossa/naimisissa/younameit ihmisen kanssa jonka hätinä tuntee, vaikka takana ois pitkäkin yhteinen historia. Kun jommassa kummassa tai molemmissa ei ole enää jälkeäkään siitä, johon alussa oli niin uskomattoman ihastunut.
Voihan toki olla, että vaikka muutos olisikin suuri, ja kumppani aivan eri ihminen kuin alussa, niin toinenkin on kasvanut sen muutoksen mukana, samoin rakkaus, eikä tilanteessa näin ollen ole ongelmaa. Mutta karu totuus on, että joskus ihminen muuttuu niin paljon, ettei toinen pysy perässä tai kykene käsittelemään asiaa. Kai siinä vaiheessa ainakin ajatus erosta on väistämätön.
Ite ainakin tiedän että tuossa tammikuun lopulla olin ihan eri tyttö kuin mitä olin lokakuussa 2009 tavatessani insinöörin, eikä sekään ihan sama persoona ollut. En mä tiedä miten insinööri asian koki, mutta mä en joutunut eroamaan kuin siitä, mikä hänestä on tullut. Muistan toki tuon pitkätukan semmosena kuin se oli, mutta kai jossain vaiheessa hyväksyin sen että muutos tapahtui, ja näin ollen mun ei tarvinnut erota myös insinööristä, johon vuosia sitten rakastuin. Vaikka eihän se silloin ollut vielä insinööri. Se oli Suklaasilmä :)
Ehkä näkyvin muutos minussa verrattuna syksyyn 2009 on tukkavärin vaihto ja se että olen lihonut. Tosin ne on asioita jotka ei mun ja insinöörin eroon vaikuttaneet, mutta tunnen mä niinki pinnallisia ihmisiä joilla ois voinu vaikuttaa. Enemmän mä kuitenki muutuin henkisesti, sen kummemmin tässä yksityiskohtia erittelemättä. Samoin insinööri. Saanko käyttää niin kulunutta fraasia, että me kasvettiin erilleen? Koska se taitaa olla lähimpänä totuutta, huolimatta siitä että kuulostaa kliseeltä.
Mä taisin eksyä sivuraiteille alkuperäsestä topicista. Pointti yritti olla se että ku tavallaan joutuu eroamaan kahdesta ihmisestä, kun on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, muistosta, mielikuvasta, minkälainen toinen on joskus ollut, ja kun päätyy eroamaan siitä mitä toinen on tässä hetkessä.
Tällä hetkellä ainoa omakohtanen mieleentuleva kokemus on se että ikävöi ihan saatanan perkeleesti ihmistä jota ei enää ole olemassa kuin muistoissa.
Hemmetin hyvä kirjoitus.
VastaaPoista