sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Verbaliikka vastaan eleet.

Lukeeko kukaan Jean M. Untinen-Auelin Maan Lapsia? Niitä tiiliskiviopuksia? Joissa 'latuskapäät' ei osaa valehdella, koska suurin osa heidän kommunikaatiostaan perustuu ruumiinkieleen. Kaikki huomais heti jos tyyppi koittan syöttää lööperiä. (Kannattas muuten lukia, aivan uskomaton sarja!)

Kyllä sen huomaa, kun joku sanoo yhtä ja teot kertoo jotain ihan toista, joissain asioissa. Yllättäen mä ajan tässä takaa semmosta tunnepuolen valehtelua. Mä ite tiedän että musta ainakin huomaa noin kilometrin päähän, jos yritän kieltää omia tuntemuksiani. Oon myös huomannut kiinnittäväni huomiota samaan asiaan muissa. Liekö johtuu siitä, että olen itse se tunneihminen. Haastattelin pikasesti muutamaa ihmistä ja muutama muu tunneihmiseksi itsensä laskeva kertoi miettivänsä samaa.

Useita vuosia sitten sanoin jotakuinkin "mä en enää välitä", ja sanon sen vielä tänäkin päivänä ajoittain. Mutta! Mun ei tarvis sanoa sitä, jos mä en välittäs. Mä voisin vaan antaa olla ja unohtaa. Mutta ehei, en. Mä tiedän itse, ja mun läheisimmät ystävät tietää myös, että mä välitän. En rakasta (enää), välitän. Ja ikävöin niin saatanasti.

Ei ole oikeastaan kovin kauankaan siitä kun erään ystävän kans tuli tilanne, jolloin hän sanoi hyvinkin suoraan että eiköhän tämä ollut tässä, ja suksipa vittuun. Olosuhteiden pakosta(...) kuitenkin päädyttiin samoihin paikkoihin, mä pyysin puolestani anteeksi ja pikkuhiljaa mä huomasin että henkilön elekieli kertoi ihan muuta kuin rumansorttiset sanat. Siitä mä tiesin toivoa että kaikkea ei ois ollut ihan vielä menetetty. Ja eihän sitten lopulta ollutkaan. Tapahtuneesta ei itse asiassa puhuttu jälkeenpäin ollenkaan, ei tarvinnut. Nyt... Kai vois sanoa että sen piti tapahtua. Koska asiat on nyt paremmin. Jotenki kaikki selkiytyi sen osalta viime vuoden loppupuoliskolla. Hyvähän se on tässä vaiheessa vakuutella, mutta mä jollain tavalla tiesin, että kaikki järjestyy. Koska luotin sen pojan eleisiin.

Vastakkainen tapaus on vielä tuoreempi. Tässä ei varsinaisesti taida olla kyse elekielestä, enempi konkreettisista teoista, tarkemmin tekemättä jättämisistä.
Yks herra ehdotti mulle treffejä. Aika sitkeästi jopa. Nätein sanoin. Sovittiin sitten että hän soittaa ja sovitaan yksityiskohdista. Vaan kas, kun puhelua ei kuulunut. Mä päätin KERRANKI että mä en ole se joka ottaa yhteyttä. Meni melkein viikko, ennenku tyypistä kuului. Selityksiä toki piisasi, ja tuli sitten ehdotus uusintayrityksestä. Mulla oli tippunu jo luotto treffien toteutumisesta nollille, mutta ajattelin että katotaan nyt sitten. Ei kauheasti yllättänyt ettei taaskaan kuulunut mitään. Tämä toistui vielä kerran. Helvetin vaikea mun on ottaa tosissaan "mä olen tosi kiinnostunut susta" -puheita, kun teot (lue: tekemättä jättämiset) kertoo selvästi ihan muuta.

Tätä elekieltä on mun ympärillä jatkuvasti. Ei aina ole edes kyse siitä että sanois jotain ja kertois eleillä muuta. Toisinaan voi jättää kokonaan puhumatta, ja hoitaa kommunikoinnin vain toisilla tavoilla. (Armas sisareni varmaan tahtos tässä vaiheessa esittää älykkäitä huomautuksia käsillä puhumisesta...) Ajoittain mä toivon että voisin painaa vaan jotain mute-nappia, sulkea auditiiviset ärsykkeet kokonaan pois ja tulkita vaan visuaalisia ja kinesteettisiä signaaleja. Hämmentäs paljon vähemmän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuiskaisit ees.